Istun hermostuneena autoon ja katson kelloa: “7.34. Just. Nyt äkkiä päiväkotiin, että ehdin töihin…” Oli taas järjettömän hankala aamu Ellan kanssa. Kiukuttelua ja painimista pukemisen aikana. Sovittiin vaimon kanssa, ettei käytetä enää tuttia kuin nukuttaessa, mutta nyt ei hermo kestänyt ja Ella istuu turvaistuimessa tutti suussa. Mutta onneksi on sentään hetken hiljaa.
Aamuruuhkassa autoja soljuu vastaan tasaiseen tahtiin. Kohta tutti lentää takapenkiltä etupenkin jalkatilaan ja Ella itkee täyttä kurkkua. Käännyn katsomaan takaistuimelle ja huudan: “Itse sä sen tutin sinne heitit! Koita nyt hetki…” Lause keskeytyy takana olevan auton torvensoittoon. Katse takaisin tiehen ja olen ajautunut vastaantulevien kaistalle. Nopea väistö ja ehdin estämään törmäyksen, mutta auto pyörähtää perä edelle ja lähtee kylki edellä luisuun. En ajattele mitään. Puristan vain rattia ja katson kuin hidastetussa elokuvassa lähestyvää valaisinpylvästä. Kohta sattuu.
