”En minä tätä pyytänyt. En tahtonut olla se, joka istuu sairaalan aulassa keskellä yötä itkemässä. En tahtonut olla yksinäinen silloin, kun ympärillä on ihmisiä. Haaveilin elämästä, jossa voisin aamuisin herätä auringon paisteeseen, keittää kahvit ja suunnitella päivän askareita. Sen sijaan minä nyt makaan sängyssäni ja rinnallani on hirvittävä paino. Yksinäisyys ja arvottomuus tuntuvat asfalttijyrältä, enkä pysty edes itkemään. Olisin niin onnellinen, jos edes hetkeksi saisin antaa nämä ajatukset pois ja voisin hengittää. Kun nousen loppujen lopuksi ylös, taivas on harmaa ja ikkunasta näkyy ainoastaan heitä, joilla on rinnallaan joku.

(Kuva: Susse Määttänen)