Harjoitteluni ensihoidossa Varsinais-Suomen pelastuslaitoksella

Pohdiskelin, kuinka saisin kirjoitettua kiinnostavan blogitekstin ja ajattelin, että jospa keskittyisin johonkin yksittäiseen muistoon harjoitteluajaltani – kaikkein parhaaseen muistoon. Sitten tajusin, että en voi millään valita vain yhtä, koska nämä yhdeksän viikkoa olivat kokonaisuudessaan niin upeat.

Aivan aluksi pitää selventää, että ensihoitopalvelut ovat todella erilaiset kuin meillä kotona. Ensinnäkään teidän asemanne ei ole sairaalan tai terveyskeskuksen yhteydessä, ja se oli melkoinen yllätys, mutta positiivisella tavalla. Vähän kuin näyttelisin jossain Hollywood-elokuvassa, missä ensihoitajat ja palomiehet ovat samassa rakennuksessa.

Kuva: Esko Keski-Oja

Toinen suuri ero on koulutusjärjestelmässä. Teidän järjestelmäänne on pakko kehua. Suomessa voi päättää, että haluaa kouluttautua ensihoitajan ammattiin – ja kukapa ei haluaisi ensihoitajaksi? Sloveniassa pitää yleensä ensin valmistua sairaanhoitajaksi ja sitten saattaa päästä työskentelemään ambulanssissa, jos käy tuuri. Ehkä suurin ero on kuitenkin se, että kun Suomessa ollaan kentällä, mukana ei ole lääkäriä. Ensihoitajilla on enemmän vastuuta, ja se on iso plussa. Kun opiskelee monta vuotta ja saa hyvän koulutuksen, miksi ei hyödyntäisi sitä? Ehkä Sloveniassakin pitäisi kokeilla samaa.

Eniten pidin tiimien yhteishengestä ja siitä, että työn lomassa vitsaillaan ja nauretaan. Se tuo työpäiviin iloa. Oli myös hienoa, miten otitte minut vastaan ja osaksi ryhmää. Olin ulkopuolinen tulokas, joka puhuu eri kieltä, mutta silti saitte minut tuntemaan oloni tervetulleeksi alusta loppuun asti. Se oli mahtavaa. Tässä kohtaa haluankin kiittää kaikkia, jotka panostivat siihen, että puhuivat kanssani englantia. Tiedän, että keskustelu on hankalaa – varsinkin kun ainoat suomenkieliset sanat, jotka ymmärrän, ovat ”moi” ja ”kiitos”. Nyt osaan jo enemmänkin sanoja, mutta en läheskään tarpeeksi, että voisin kommunikoida potilaiden kanssa kentällä suomeksi.

Näin ollen kommunikaationi kentällä oli aika rajallista, mutta tiimin jäsenet näkivät paljon vaivaa yrittäessään selittää minulle asiat ymmärrettävästi. Ensin he puhuivat potilaalle ja sitten käänsivät minulle kaiken, jotta ymmärtäisin. Eikö kuulostakin aika monimutkaiselta? Siitä huolimatta onnistuimme ammattilaisten tavoin. Joskus jopa potilas innostui tilanteesta ja puhui minulle englanniksi. Se teki asiasta kaikille helpompaa – tai ehkä ei ihan kaikille, koska tiimin jäsenten piti kääntää kaikki takaisin suomeksi. Yritän tässä siis sanoa, että ensihoitajat eivät toimineet vain ensihoitajina vaan myös kääntäjinä, ja siinä on aikamoinen työ.

Näiden yhdeksän viikon aikana taisin rakastua tähän työhön. Tiedän sen siitä, että vaikka jouduin heräämään melkein joka päivä kello 5.40, tein sen hymy huulilla. Voitte uskoa, että jos herään tuollaiseen aikaan hymyilevänä, se tarkoittaa, että on todella hyvä päivä tulossa. Ei pidä kuitenkaan luulla, että ensihoitajan työ on kaiken aikaa hohdokasta. Työssä on paljon vastuuta ja stressiä. Kun on työvuorossa 12 tuntia ja koko sen 12 tunnin ajan pitää pystyä antamaan itsestään 100% muiden hyväksi, se ei ole mikään helppo homma.

Aloittaessani harjoittelun en odottanut, että olisin paikalla koko työvuoron ajan. En ollut tottunut sellaiseen, mutta kun ympärillä on hyvä tiimi, se tekee kaikesta helpompaa. Ehkä kaikkein parasta oli se, että sain todellakin tehdä paljon asioita. Sain tehdä ja oppia tehdessäni. Jos minulla oli kysyttävää, minua ei koskaan hävettänyt kysyä, sillä sain aina vastaukset ja selitykset kaikkeen.

Opin töissä todella paljon tänä aikana enkä olisi halunnut lopettaa harjoittelua millään. Viimeinen työpäiväni oli surun päivä, koska tajusin, että tämä mahtava kokemus oli päättymässä. Sitä ei ollut helppo sulattaa. Mutta nyt, ennen kuin nousee tippa linssiin, kirjoitan hieman itsestäni.

Nimeni on Suzana Gerkšič ja tämä on viimeinen opiskeluvuoteni sairaanhoitajan opinnoissa. Varmaan olen aina halunnut ensihoitajaksi, koska minusta tuntuu, että se on maailman paras ammatti. Miksikö? Siksi, että saan auttaa ihmisiä – erilaisia ihmisiä ja niin monia ihmisiä pelkästään yhden päivän aikana. Toinen syy on se, että kun näen ensihoitajan työasun, minulle tulee turvallinen olo ja tiedän, että näihin ihmisiin voin luottaa. Haluan luoda saman turvallisuudentunteen myös muille. Minun mielikuvissani ensihoitajat ovat niitä hullunrohkeita ihmisiä, jotka juoksevat vaaraa kohti kun toiset juoksevat pois päin – ja se tekee meistä, teistä, ainutlaatuisia. Nyt kuitenkin takaisin minuun. Tulin Suomeen elokuussa 2018 ja olen täällä toukokuun 2019 loppuun asti. Ensin en ollut niin innoissani Suomesta, mutta nyt rakastan olla täällä. Olette hyviä tyyppejä, varsinkin silloin kun ulkona paistaa aurinko.

Olin murheissani, kun tämä hieno kokemus päättyi, ja jäähyväiset olivat todella haikeat. Mutta sellaista elämä on. Haluan kiittää kaikkia, jotka olivat osa tarinaani, ja varsinkin mentoriani Aminaa. Hän antoi kaiken energiansa siihen, että sai minut ymmärtämään työtäni ja teki kokemuksestani erityisen hyvän.

Jään kaipaamaan teitä kaikkia, ja kenties jonain päivänä tapaamme uudelleen.

Kaikkea hyvää,
Suzana Gerkšič

Suzanan blogitekstin kääntänyt englannista suomeksi Aino Koivisto

Terveisin, Suzana

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*