– Iltaa, ambulanssista, mikäs täällä on hätänä?
– No kun tuo meidän vaari on oksennellut jo aamusta asti, kuumettakin on hiukan ollut.
– Selvä. Onko muuten kaikki kunnossa? Mikä sai teidät nyt soittamaan 112:een?
– No kun ei ruoka oikein pysy sisällä ja yökin on tulossa. Mitä jos yöllä sattuu jotain kun vaari on täällä yksin?
– Aivan, tutkitaanpa hiukan.
Kuva: Turun kaupunki / Katja Heinämäki
– Verenpaine ja syke ja verensokeri ja muut arvot näyttäisivät olevan aivan normaalit, kipua ei ole muuta kuin podettavaan oksenteluun liittyen, eikä lämpöäkään ole juurikaan. Kyseessä vaikuttaisi olevan aivan tavallinen mahatauti, joka kylässä nyt jyllää. Siihen auttaa oireenmukainen hoito, nestettä tulee pyrkiä nauttimaan vaikka pienissä erissä, mahdollisimman usein. Harvoin tämä kestää kauemmin kuin vuorokauden tai kaksi, ei tässä ole nyt mitään syytä lähteä päivystykseen.
– Kyllä vaari täytyy nyt saada sairaalaan, ei se millään pärjää täällä yötä yksin. Mitä jos täytyy vaikka lähteä yöllä vessaan huonossa kunnossa?
– No teitähän on täällä paikalla kolmekin omaista. Joku teistä voisi varmasti jäädä tänne yöksi auttelemaan, jos tilanne huolestuttaa?
– Ei, kyllä vaari täytyy nyt viedä sairaalaan, kun ikääkin on jo yli 80!
– No, tehdään nyt niin, että soitan vielä päivystävälle lääkärille. Hän voi arvioida tilannetta tarkemmin huomioiden vaarin lääkitykset ja muut.
– No niin, näinhän se lääkäri tuumasi. Suorastaan kielsi tuomasta vaaria päivystykseen muita tartuttamaan, kyseessä on mitä ilmeisimmin vain tuiki tavallinen mahatauti. Ja raskas reissuhan se on hiukan huonokuntoisena lähteä reissuun, kotihoito on nyt se oikea tapa. Jäisikö joku teistä tänne vaarille seuraksi ja avuksi? Jos sitten tulee vastaan joku hätätilanne, on lähellä joku joka voi soittaa apua.
– Ei missään tapauksessa, meillä on muutakin tekemistä, emmekä me halua jäädä tänne saamaan tartuntaa.
– Ymmärrän sen, mutta päivystykseenkään emme vaaria nyt vie. Toivottavasti saatte järjestettyä hiukan aikaa. Ja ainahan voitte ottaa vaarin mukaan teille yöksi, vaikka omassa kodissa hänen olisikin varmasti mukavampi potea.
– Tämä jää nyt teidän vastuulle! Mitä, jos yön aikana sattuu jotain? Te vastaatte seurauksista! Näinkö vanhuksia Suomessa autetaan?
– No juurihan ehdotin, että joku teistä jäisi tänne varmistamaan avun saannin, jos kunto äkisti merkittävästi huononee. Me poistumme nyt, tämän kauempaa ei nyt ole syytä varata ambulanssia tähän, kun vaarin terveydentila ei sitä tällä hetkellä edellytä. Toivottavasti vointi lähtee viimeistään huomenna taas parempaan. Hyvää yötä.
Tämän kaltaisia tilanteita tulee vastaan turhan usein. Vanhuksella on oireita tai vaivoja, jotka kyllä rajoittavat normaalia olemista tai saattavat pahetessaan johtaa aikanaan sairaalahoitoonkin, mutta oletettavasti kuitenkaan ei. Joka tapauksessa kotona saatetaan tarvita tilapäisesti hiukan enemmän apua. Mikäli lähiomaiset asuvat toisella puolella maata, on monesti turvauduttava ulkopuolisten apuun. Muussa tilanteessa olisi kuitenkin luontevinta, että lähiomaiset huolehtivat jonkin aikaa esimerkiksi yksin asuvasta vanhuksesta
Vaikka varmasti helpompi ratkaisu on antaa viranomaisten ja yhteiskunnan järjestelmien huolehtia mummosta tai vaarista, ei se ole kovin mielekäs vaihtoehto. Ensinnäkään, resurssit eivät kerta kaikkiaan riitä. Hoitolaitoksissa ei ole ”ylimääräisille” tilaa, samoin kotipalvelu on jo täystyöllistetty. Toiseksi, vanhukselle on aivan varmasti mielekkäämpää viettää tarvittavat pari päivää kotona, läheisten seurassa. Kolmanneksi, pysymällä tarttuvan taudin kanssa kotona, pysyy pöpöille altistuneiden määrä minimissä. Potilas itsekään ei altistu muille kulkutaudeille, kuten saattaisi käydä päivystyksessä tai hoitolaitoksessa, joka on täynnä eri tavoin sairaita potilaita.
Olisi myös toivottavaa osata kysyä vaarin tai mummon omaa mielipidettä. Liian usein omaisten näkökulmat ja asenteet ja oman mukavuuden maksimointi ohjaa toimintaa. Uskon vilpittömästi, että suurin osa vanhuksistamme haluaa viettää sairaspäivänsä mieluummin kotona kuin sairaalassa, jos se vain on mahdollista. On myös hyvä välillä muistella, kuka huolehti pojasta tai tyttärestä näiden potiessa lapsena kuumeet ja ripulit. Aivan. Se sama äiti tai isä, joka nyt vuorostaan tarvitsee huolenpitoa vanhuksena. Vaikka velkaa ei olekaan, saa silti antaa takaisin. Pitää antaa takaisin, kun se vaan on kohtuullisin ponnistuksin järjestettävissä.
On totta, että aina oma tai omaistenkaan apu ei riitä. Niitä tilanteita varten yhteiskunta on rakentanut monenlaisia järjestelmiä, joita käytetään tarvittaessa. Ketään ei jätetä ainakaan tietoisesti heitteille. Terveyskeskukset, kotipalvelut, intervallipaikat ja sairaalat ovat kaikille tuttuja, mutta huononeviin tai jo huonoksi ehtineisiin tilanteisiin pyritään reagoimaan muutenkin. Tarvittaessa vaikkapa hätäkeskus tai ensihoitajat voivat tehdä niin sanotun mummonsuojeluilmoituksen, joka tietysti koskee myös niitä vaareja. Kyseessä on itse asiassa lakiin perustuva ilmoitusvelvollisuus. Vanhuksistamme siis huolehditaan, vaikka välitöntä tarvetta terveydenhuollon palveluille ei olisikaan. Tällöin mukaan auttamiseen osallistuu sosiaalipäivystys. Yhteistyössä omaisten ja muiden tahojen kanssa pyritään sitten löytämään parhaat ratkaisut.
Kyllä, viranomaiset vastaavat vanhustenkin hyvinvoinnista silloin, kun sille on konkreettinen tarve. Se ei kuitenkaan poista jokaisen omaa vastuuta tarjota inhimillistä apuaan läheiselle silloin, kun sille on tarve. Pidetään huolta senioreistamme, samoin kuin he ovat pitäneet huolta meistä ollessamme junioreita.
Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista (1.7.2013)
Terveisin, Markku
Siis ihan loistava kirjoitus ja pitkän kokemuksen vanhustyöstä omaava tunnistan ”ongelman ” hyvin. Iso peukku rohkealle tekstille!
Hyvä kirjoitus. Todellakin , vanhukset ovat hoitaneet omat lapset, ja kenties lapsenlapset, ja mikä on tulos, helposti sysätään tänä päivänä se ”oma vanhus” johonkin ”laitokseen” pois omalta kontolta.On tietenkin totta, että omia omaisia ei ole pakko hoitaa itse, ja sitä emme tiedä, minkälaiset välit ovat olleet vanhuksen ja omaisensa kanssa silloin joskus. Oli kuin oli, itse en pystynyt olemaan hoitamatta , ja auttamatta omaistani viimeiseen asti.
Hyvä ja ajankohtainen kirjoitus. Itsekin olen seurannut omaisena ja tuttavana vanhusten pärjäämistä yksin kotona. Toisilla lapset auttavat ja käyvät yökylässä viikottain pitkänkin matkan päästä, hommaavat kotisairaanhoidon yms, soittelevat päivittäin jne. Toisilla lapset taas tykkäävät auttaa vieraita ihmisiä, jotka ovat kiitollisia avusta ja oma hankala vanhus jätetään omilleen, koska eihän häneltä kiitosta saa. Toiset lapset taantuvat lapsiksi vanhojen vanhempiensa luona, kiukutellaan kuin lapsena eikä haluta ymmärtää vanhoja, sairaita, pessimistisiä vanhempia. Toiset lapset taas kantavat vastuun vastuullisena ihmisenä vanhemmistaan, kun toiset saavat parantaa maailmaa maailmalla ja sisaruusriita kytee. Meitä on moneksi ja keskustelua tarvitaan lisää, josko sitten silmät aukeaisivat.
Ensihoitohenkilökunta ei tiedä kyseisen perheen ja tilanteen taustoja. Ensinnäkin, kaikki mummot ja vaarit eivät ole niitä, jotka ovat hoivanneet lapsiansa. Lähipiiriini kuuluu näitä lapsia, jotka käyvät paikan päällä tsekkaamassa, vaikka kyseinen vaari olisi tehnyt lapsensa elämästä aikanaan helvettiä.
Toisekseen, oma isäni (joka ansaitsee kaiken tuen) on tervaskanto, joka heittäisi minut ulos kun ensihoitajat kurvaavat pihasta. Kaikki eivät halua apua lapsiltaan.
Kolmanneksi, ensihoitajat eivät tiedä ravaavatko ko lapset töiden jälkeen pitämässä silmällä vanhempaansa, joka ei ehkä ihan pärjää itsekseen tai on yksinäinen, muttei halua muuttaa pois kotoa. Tai ei ymmärrä, että sairaanhoitaja-tytär ei voi vastata puhelimeen keskein leikkauksen. Lähipiiriin kuuluu myös tälläinen yh-ystävä, jolla on täyspäivätyö, kroonisesti sairastava lapsi + kaksi muuta lasta. Ja huonokuntoinen äiti, joka sanoo ensihoitajalle ”että ei se tytär kerkeä kun on niin kiireinen”. Tilanteessa, jossa unelmoit yöunista ja yrität selviytyä, voi itsekkyydestä vihjaileva ensihoitaja tuntua vittuilun huipentumalta.
Ilmeisesti sinulla ei ole mitään käsitystä siitä mitä ja miten ensihoito toimii. Ensihoitajat todella usein tunnistavat myös uupuneen omaisen, koska se kuuluu meidän työhömme. Yllä oleva kirjoitus on ilmeisen selkeästi tarkoitettu tilanteeseen, jossa on useampi omainen paikalla, jotka voisivat vaikka jaksottaa vanhemman auttamista hetkellisen sairastumisen vuoksi. Pitkäaikaissairaan sairauden paheneminen ja kotona olon vaarantuminen huomioidaan myös sekä kuljetetaan, tehdään ilmoitus mutta ylläoleva kirjoitus ei koskenut tätä ollenkaan joten vittuiluna jos sen ottaa niin on tyhmä kun ei asiaa edes koske. Mielestäni moinen höpötys kun ei lukemaansa ymmärrä voisi jäädä julki tuomatta.
Rohkea kannanotto. Blogi-kirjoitus liippa niin läheltä henkilökohtaista tapahtumaa, etten voi olla kommentoimatta. Tämä kohtaaminen tosin tapahtui Satakunnan pelastuslaitoksen yksikön kanssa.
Äitini (mummu) kertoi, että vaari oli päivän mittaan oksentanut ja kuumeillut kotona, illalla hän jo houraili. Veljeni kanssa he soittivat ambulanssin paikalle. Ambulanssin hoitajat toimivat kuvailemallasi tavalla ja vaari, joka suomalaisena miehenä ei valita jäi pihalle oksentamaan. Omaiset kuitenkin pitivät päänsä hoidon tarpeellisuudesta, ja kuljettivat vaarin omalla autollaan paikallisen terveysaseman ensiapuun. Sieltä vaari siirrettiin kiireellisesti TYKS:aan ja tehohoitoon. Tulehdusarvot miehellä olivat reilusti yli 200, kuume hiisteli neljässäkymmenessä. Vaarilla todettiin puhjennut sappitiehyt, jonka seuraiksena kudosvauriot olivat sen verran mittavat, että potilas jäi 2 viikoksi sairaalaan.
Meidän vaarin olo ei seuraavana päivänä olisi ollut parempi.
”Omaiset kuitenkin pitivät päänsä hoidon tarpeellisuudesta, ja kuljettivat vaarin omalla autollaan paikallisen terveysaseman ensiapuun.”
Miksi omaiset eivät toimineet näin jo päivän mittaan?
Vauvapalstalta bongattua: ”Minä en pyytänyt syntymään tähän maailmaan. Totta hemmetissä vanhemmat, jotka ovat päättäneet hankkia lapsia, huolehtivat heistä heidän ollessaan lapsia. Se on velvollisuus tuon valinnan seurauksena. Eikä siitä pidä jäädä kiitollisuudenvelkaan.”
Mielipiteitä? Minusta varsin validi pointti.
Vaarit ja mummit tekevät valinnan teoillaan. Hyvät lämpimät suhteet lapsiin takaa lähes varman avun elämän ehtoopuolella. Oma isäni ei koskaan aidosti välittänyt minusta, olin hänelle lähinnä orjatyövoimaa. Hän ei kantanut vastuuta teoistaan vaan eli omaa itsekästä elämäänsä. Kulissit piti olla komeat, sillä ei ollut merkitystä miten lapset voivat. Nyt hän on halvaantunut ja voi elää halvaantuneena jopa vuosia. Hän on täysin muiden armoilla. Lapset käyvät pikaisesti herraa katsomassa kun muilta kiireiltä ehtivät. Kymmeniä vuosia nuorempi vaimo on omaishoitajana. Minkäänlaista suhdetta tähän vaimoon ei lapsilla ole (vaimo reilusti nuorempi kuin lapset), joten hoitakoon vaimo miehensä, itse on osansa valinnut. Tiivistettynä: Isä on lapsille täysin vieras ja suhteesta puuttuu kaikki lämpö.
Loppukaneettina sanoisin, jos vanhempien ja lasten välinen suhde on lämmin ja rakastava, tällaista keskustelua ei tarvitsisi käydä ollenkaan.
Mitäpä jos vaarin tilalla olisikin ollut alle vuoden ikäinen lapsi? Kyllä olisi taidettu kiikuttaa ”päivystävän lääkärin arvioon”. Pointit ovat se, että pikkulapsen helposti nappaa kainaloon ja omalla autolla kiikuttaa päivystykseen kun aikuista heikkokuntoista vanhusta ei niin vain voikaan raahata autoon sekä se, että pikkulasten ja vanhusten oirekuvat voivat olla petollisen lievät, vaikka takana voi olla vakavakin syy. On se kumma, että sairaankuljettajille ei mene tajuntaan se, että sairaankuljetus on muutakin kuin niitä raflaavia tehohoitojuttuja; yleistilan laskukin oikeuttaa sairaankuljetukseen ja päivystysarvioon. Nuo mummottelut ja vaarittelut kuvastaa valitettavasti nykyajan vähättelevää suhtautumista vanhuksiin; tämmöistä ei odottaisi kuulevan viranhaltijoiden suusta.
Hei Nina. Alle 1v lapsen vertaaminen iäkkääseen ihmiseen ei tässä tapauksessa ole järkevää. Lapsen fysiologiset erot pelkästään tekee tilanteesta hyvinkin erilaisen. Suomessa ei enää ole sairaankuljetusta, se on nykyään ensihoitoa. Potilaan tila arvioidaan mahdollisimman huolellisesti ennen kuin potilas jätetään kotiin. Usein ihmisiltä unohtuu, että ensihoitaja näkee vastaavia potilaita useita kertoja vuorossa, puhumattakaan vuodessa. On tutkittu, että jopa kaksi sairaalapäivää laitostuttaa vanhuksen ja heidän yleistilansa rapistuu näin ollen vähentäen heidän elinaikaansa. Ei ole kyse siitä, että ensihoitajat eivät vain ole kuljetus tuulella. Pitää myös ymmärtää se kuinka paljon kaikista ns. turhista sairaalapäivistä valtio menettää rahaa. Ajatuksena voisi vielä heittää: kummassa paikassa ripuloit/oksennat mielellään, kotona vai ruuhkaisen päivystyksen käytävällä? Kumpi on inhimillisempää ja parempaa hoitoa? Kyllä työssäni nostan vanhukset hyvin korkeaan asemaan niin kunnioituksen kuin myös hoidon tarpeellisuuden määrittämiseen suhteen. Vanhukset ansaitsevat parhaan mahdollisen hoidon kaikilta näkökulmilta huomioiden, mutta se ei aina ole terveyskeskuksessa tai sairaalan päivystyksessä.
Valitettavasti iäkkäillä ihmisillä sairauksien oireet voivat olla hyvinkin epäspesifisiä. Oksentelun takana voi olla infektio, sydän- tai aivotapahtuma, joiden hoitamisen viiveet heikentävät iäkkään yleistilaa ratkaisevasti ja pitkään. Ylimielinen asiaan suhtautuminen ei siis kannata!
Hieno kirjoitus. Olisiko näistä lapsista joku mennyt päivystykseen jos olisi itse ollut vatsataudissa? Kolmen lapsen tuskin tarvitsee paljon rasittua vaarin hoitamisesta jos osaa jakaa työn. Vanhusten rahtaaminen edestakas päivystyksen ja kodin väliä rasittaa enemmän.
Näitä vanhempansa elinaikana unohtaneita ilmestyy sitten kuolinvuoteelle uikuttamaan kuinka vielä pitäisi tehdä jotain radikaalia että tulisi muutama tunti elinaikaa.
Kotona asuvan ikäihmisen luona käy viikonloppuisin omaisia, vaivautumatta tiskaamaan edes omia astioita. Roskista ei voi viedä kun on kännykässä peli kesken. Kyllä kotihoito joutaa sen tekemään ja ambulanssi kuljettaa ja yhteiskunta hoitaa.