Ennen kuin aloitin työni pelastuslaitoksella, ehdin työskennellä hetken toimittajana. Minusta toimittajan työn yksi parhaita puolia on aina ollut se, että työ tarjoaa mahdollisuuden tutustua moneen itselle vieraaseen ammattiin. Tämän mahdollisuuden kääntöpuolena on, että toisinaan jutun kohteena oleva työ alkaa tuntua huomattavasti merkityksellisemmältä kuin oma homma. Onhan hieman eri asia kirjoittaa hengenpelastajista, kuin pelastaa itse jonkun henki. Täällä pelastuslaitoksen viestinnässä työskennellessäni pääsen seuraamaan auttajien työtä läheltä joka päivä. Käytävillä kaikuvat hälytykset, pihalta lähtevän paloauton tai ambulanssin sireenit ja keskustelut palomiesten tai ensihoitajien kanssa muistuttavat, että meillä on töissä ihmisiä, joiden työpanos voi olla elämän ja kuoleman kysymys. Ja jälleen palaan miettimään: kenenpä hengen sitä kynällä tai näppiksellä pelastaisi?
Verenluovutus on helppo tapa auttaa.
No, ei ehkä kynällä mutta kädellä. Koin muutama vuosi sitten ahaa-elämyksen ollessani juttukeikalla. Tuolloin vietettiin Veripalvelun Ruusuviikkoa ja nakki reportaasista napsahti minulle. En ollut asiasta äärimmäisen innoissani, sillä kärsin melko ilmeisestä piikkikammosta. Puolet lapsuudestani olin joutunut ramppaamaan lääkärissä, ja verikokeista oli tullut ajan mittaan synonyymi itkupotkuraivareille. Juttu oli kuitenkin hoidettava ja totesin, että itseään kunnioittavan toimittajan arvolle ei sopisi heittäytyä lattialle huutamaan. Minä halusin myös auttaa ja auttamisessa on loppujen lopuksi kyse siitä, että keskittää huomionsa itsestä toiseen. Ja se olikin lopulta hyvin helppoa kuunnellessani hoitajan kertomusta siitä, miten monella tavalla minun lahjoitukseni voisi auttaa apua tarvitsevia. Siinä ja silloin sen tajusin – kaikki muut, kuin oikeat syyt olla luovuttamatta verta, ovat tekosyitä.
Nyt olen innostunut asiasta niin, että reilu vuosi sitten perustin pelastuslaitokselle oman VeriRyhmän. Ryhmään kuuluu henkilöstöä eri palveluyksiköistä ja onpa mukaamme intoutunut myös pelastusjohtajamme. Kollektiivisista verenluovutusreissuista on tullut monelle jo tapa ja käymme yhdessä verenluovutuksessa kolmisen kertaa vuodessa. Olenpa kuullut ryhmässä myös väitettävän seuraavaa: ”Verenluovutus on helppo ja konkreettinen tapa auttaa, ja mikä parasta, siitä saa aina hyvän mielen.”
Olisitko sinä valmis ojentamaan auttavan kätesi? Suomessa tarvitaan joka arkipäivä lähes tuhat verenluovutusta, sillä verta ei voi valmistaa synteettisesti. Muun muassa onnettomuuksien uhrit, leikkaus- ja syöpäpotilaat sekä keskoset ovat verenluovuttajien avusta riippuvaisia. Luovuttamalla verta myös sinä voit pelastaa ihmishengen.
Testaa, sovitko luovuttajaksi: http://www.sovinkoluovuttajaksi.fi/
Löytyisikö sinun työpaikaltasi tai vaikka harrasteporukasta useampi innokas auttaja? Harkitkaa tekin Veriryhmän perustamista: http://kampanja.veripalvelu.fi/
Terveisin, Maria
Blogissamme vilahtelee myös vierailevia blogikirjoittajia, joista tällä kertaa on vuorossa pelastuslaitoksen tiedottaja Maria Nykyri.
Viestintäalan yleismimmi Jantunen, joka päätyi pelastusalalle sattumalta. Kokee tärkeimpinä asioina työssään turvallisuusasioiden markkinoinnin sekä viestinnän sujuvuuden kehittämisen niin punaisten muurien sisä- kuin ulkopuolellakin.
Vapaa-ajalla liikkuu mielellään luonnossa. Sopivasti nörtti. Reissussa aina, kun mahdollista. Uusien asioiden kokeilu pitää elossa. Ikuinen optimisti.
