Koska hätä on tarpeeksi suuri ambulanssille?

Rouva, 86-vuotias, muistisairas. Omassa kodissa, saman ikäisen puolison pitäessä huolta molemmista. Lapset asuvat toisessa kaupungissa, muitakaan omaisia ei ole lähellä. Lämmin ruoka tuodaan kerran päivässä, arkisin. Hoitaja käy maanantaisin, kyselee kuulumiset, jakaa lääkkeet. Arki on verkkaista ja hyvää, yli 60 yhteisen vuoden tuodessa turvaa ja läheisyyttä.

Huimaa. Rouva kaatuu vessan lattialle. Ohimo osuu kaatuessa johonkin, vertakin tulee. Vaikka onkin ikäisekseen hyvässä kunnossa, puoliso ei saa vaikeroivaa vaimoaan nostettua lattialta. Tähänkö tämä päättyy, pärjätäänkö enää kotona? Täytyykö soittaa apua, pitääkö lähteä sairaalaan, päästetäänkö sieltä vielä kotiin? Jos vielä yritetään omin avuin.

ambulanssi kotona

Kello on jo lähes yksitoista illalla. Kehtaako sitä enää tähän aikaan soittaakaan? Mitä ne siellä hätäkeskuksessa ajattelevat? Laittavatko ne apua, jos oikein ystävällisesti pyydetään? Uskovatko ne ambulanssissa, että yritimme ensin itse, monta kertaa? Ovatko ne vihaisia, kun tähän aikaan vaivataan? Olisihan niitä varmasti muitakin, jotka apua tarvitsevat? Eihän meillä isoa hätää ole, mutta ei yötä voi vessan lattiallakaan olla…

Kyllä, nyt on soitettava 112. Nyt on vaan ihan pakko pyytää apua. Nyt on pakko nöyrtyä.

Ambulanssi tulee. Ystävällinen tervehdys, katsovat silmiin, hymyilevätkin! Mukavan oloinen mies ja ystävällinen nuori nainen. Kuuntelevat rauhassa, nyökkäävät, ymmärtävät. Kyselevät, tutkivat, kertovat koko ajan mitä tekevät ja miksi. Helpotusta, rauhoittumista! Auttavat ylös, taluttavat sängylle. Tutkivat lisää, selvittävät taustoja. Kaikki näyttää jo paremmalta, rouvankin kasvoille nousee hymy. Selvittiinkö sittenkin säikähdyksellä?

Onkohan tästä silti pakko lähteä sairaalaan, yötä vasten? Mitä siellä tapahtuu? Joutuuko valvomaan koko yön? Miten rouva pärjää siellä yksin?

Keskustellaan, pohditaan, varmistellaan. Ensihoitaja soittaa päivystävälle lääkärille, kertoo tilanteen, tutkimusten tulokset, muistaa mainita pariskunnan toiveet kotiin jäämisestäkin. Nyökkää, hymyilee, kääntyy kertomaan:

– Kaikki kunnossa, halutessaan voi jäädä kotiinkin, päivystykseen ei nyt oikeastaan ole tarvetta lähteä, ohimon haavaankaan ei onneksi tarvita tikkejä.

Neljä hymyä! Vielä ohjeet kotiin jääville, paperiin kirjattuna tiedot käynnistä. Varmistetaan, että uskaltavat tarvittaessa soittaa 112 uudelleenkin, vaikka yöllä, jos vointi merkittävästi huononeekin. Elo jatkuu kotona, aviopari yhdessä. Helpottuneina, huojentuneina, kiitollisina, luottavaisina. Turvallisuudentunne aiempaa vahvempana. Apua saa, kun apua tarvitaan.

Tätäkin varten on hätänumero. Tätäkin varten ovat ambulanssit, ympäri vuorokauden. Kun on oikea hätä, saa soittaa! Kun on oikea hätä, pitää soittaa!

Joka kolmas ambulanssin hälytys ei johda potilaan kuljettamiseen päivystykseen. Usein riittää perusteellinen tarkistus, kotiseuranta ja ohje ottaa yhteys esimerkiksi omaan lääkäriin lähipäivinä.

Terveisin, Markku

Terveisin, Markku

Tutustu Markkuun

 

4 thoughts on “Koska hätä on tarpeeksi suuri ambulanssille?

  1. Hei!

    Hyviä kokemuksia itselläni, mutta vuosi sitten erittäin ikävä ja mieleenjäänyt kokemus, kun iäkkäälle äidilleni jouduin hälytttämään apua ja miehistön saapuessa, alkoi naispuolinen huutaa kurkku suorana äidilleni. Vinkkasin, että erittäin hyväkuuloisia ollaan kaikki, vaan ei tajunut tyttö vinkkiä. Lopulta äitini kysyi, miksi huudat, tämä on kerrostalo ja kello on jo paljon tuolle möykkäämiselle, vastasi nainen, että ”Mää oon tottunut huutamaan kaikille vanhuksille!!” Voi hyvää päivää sentään, oli onneksi asiallinen miestyötoveri sentään vaan tilanne johti lopulta siihen, ettei äiti lähtenyt mukaan. Kuolikin muutaman viikon päästä sydänkohtaukseen.
    Mukavaa kevättä kaikille

    Trv. Pia

  2. Hyviä kokemuksia toki on, mutta päällimäisenä tietenkin on se huonoin. Kaverini kaatui portaikossa, verta valui päästä varsin runsaasti. Hätäkeskus oli erittäin haluton lähettämään ambulanssia tarkistamaan tilannetta. Lopulta kolmannella soitolla tuntemattoman soittamana saatiin ambulanssi paikalle, joka kuljetti loukkaantuneen päivystykseen. Ambulanssimiehistö piti tilannetta humalatilasta johtuen mitättömänä, kuten teki päivystyksen henkilökuntakin. Vasta tajuttomuustila kotiutuksen jälkeen taksissa sai hoitohenkilökunnan huomion ja potilas siirrettiin TYKS:iin, jossa lääkäri totesi nopesti, että vammat vaatii leikkaushoitoa. Vammat, joita ambulanssihenkilökunta sekä hoitajat piti mitättömänä, vaati lopulta titaanilevyä leukaan sekä otsaan. Uskallan väittää, että kaikki tämä olisi ollut turhaa, jos potilasta kohdeltaisiin aina samalla tavalla, oli sitten humalassa tai selvinpäin. Myös ambulanssin henkilökunta käyttäytyi epäammattimaisesti sekä välinpitämättömästi tilanteessa.

    • Kiitos palautteestasi, Joni. Tietämättä tapauksesta tarkemmin on vaikeaa lähteä kommentoimaan. Aivan totta on kuitenkin se, että kaikki tulisi tutkia ja haastatella huolella, eli tuossa ei saisi olla eroa. Monesti humalatila kuitenkin tekee tilanteesta haastavan. Humalan alle peittyy paljon, kun asioista voi olla vaikea saada tolkkua ja kun tilanteen taustoja on vaikeaa ”kaivaa” haastattelemalla. Toisaalta mitattavat arvot ja käsillä tutkiminen eivät selvitä kaikkea. Epäammattimainen tai/ja välinpitämätön käytös ei tietenkään ole hyväksyttävää. – Mauri/ensihoito

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.