Tänä aamuna sireenit tuoksuvat nenääni, kun kävelen koirien kanssa aamulenkillä. Läheisen tilan laitamilla on vanha, vanha sireenipuska, joka kukkii joka vuosi upein valkoisin kukin. Koivujen lehdet ovat vihreät ja raikkaat, kurjet katselevat menoamme. Vastaamme tulee mies oman koiransa kanssa ja hän kertoo läheisen lammen parkkipaikalla olevasta autosta, joka näyttäisi törmänneen lyhtypylvääseen tai vastaavaan. On siinä poliisin nauha, mies sanoo, kun pohdin, että onkohan se varastettu. Jutustelemme siinä vielä hetken, kuinka mukavaa on tassutella lemmikkinsä kanssa metsäpolkuja ilman kiirettä. Tulisikohan sitä samalla tavalla vaelleltua lähimetsissään ilman koiria? Toivottelemme hyvät päivänjatkot ja minä koirineni jatkan tuolle aiemmin mainitulle lammen parkkipaikalle, mies sinne, mistä me juuri tulimme.
Kuvituskuva Turun Nuku rauhassa -tapahtuman toimintanäytösestä 19.5.2017.
Parhaat vuotensa jo nähnyt auto, joka näyttää ironista kyllä ihan onnenkeksiltä, makaa surullisena parkkipaikalla. Tuulilasi on säröillä, mutta siinä näkyy selvästi, että siihen on osunut jokin auton sisäpuolelta. Jotta auto tulee sennäköiseksi, sen täytyy törmätä lujaa pylvääseen ja jotta se voi törmätä siihen sivuttain, sen on täytynyt lähteä lapasesta. Auto on sen ikäinen, ettei siinä taida olla turvatyynyjä. Ensihoidon työntekijä minussa haluaisi mennä tutkimaan autoa. Ovatko turvavyöt olleet kiinni, onko hanttimiehen paikalla ollut matkustaja ja jos on, onkohan hän selvinnyt hengissä, sillä koko hanttimiehen puoli on käytännössä kadonnut. Miten auto on päätynyt tänne, koska lähellä ei näy kaatunutta pylvästä. Onko kuski ollut selvin päin?
Miksi? Miksi pitää ajaa niin lujaa, että kasvattaa oleellisesti sitä todennäköisyyttä, että joku loukkaantuu tai kuolee? ”Kahden nuoren kilpa-ajo päättyi toisen kuolemaan, toinen vammautui vakavasti.” Olette varmaankin nähneet otsikon. Liian monta kertaa. Hän, joka ajoi sitä toista autoa, lähti ohittamaan mutkassa, otti mutkan liian rajusti ja auto lähti heittelehtimään osuen kilpa-ajon toiseen osapuoleen. Tämä puolestaan menetti autonsa hallinnan törmäyksen myötä, ajoi kallioleikkaukseen ja kuoli ensiavussa pään vammaan aiheuttamiin komplikaatioihin. Ohittaja selvisi haavalla otsaan. Ja kohtuullisella morkkiksella, sillä hän kyseli ensiavussa joka käänteessä, kuinka hänen kaverinsa voi. Ei ollut antaa hyviä uutisia. Ohittaja herää koko lopun elämäänsä miettien, kuinka tarina olisi päättynyt, jollei hän olisi lähtenyt ohittamaan, jos he olisivat hiljentäneet vauhtia. Samaa miettivät kuolleen pojan vanhemmat ja tämän sisko. Joka ikinen päivä koko loppuelämänsä ajan. Mainitun tarinan yksityiskohdat ovat keksittyjä. Ja silti liian monessa perheessä ja kodissa liian totta.
Jatkamme koirien kanssa kotiin aamukahvia keittämään. En mennyt kovin lähelle autoa, se olisi tuntunut jotenkin tunkeilevalta. Jostain syystä kuitenkin tuo auto, joka lojui yksinäisenä ja hylättynä parkkipaikan nurkassa sai oloni hirvittävän surulliseksi.
Kun koulut lauantaina päättyvät, ajakaa varovasti. Vapaus maistuu parhaimmalta, kun siitä saa nauttia hengissä.
miten toimia liikenneonnettomuuspaikalla?
Terveisin, Maarit
