Hyvinkin tarkkaan 31 vuotta sitten Suomessa havaittiin normaalista poikkeava säteilyn annosnopeuden nousu. Varmuudella säteilylähdettä ei tiedetty, mutta syyksi arveltiin jonkinlaista päästöä ydinvoimalan reaktorista ilmassa leijuvien aineiden perusteella. Muutamaa päivää myöhemmin johtopäätös osoittautui oikeaksi. Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto ilmoitti onnettomuudesta ukrainalaisessa Tshernobylin ydinvoimalassa. Vaikka annosnopeus ei maassamme noussutkaan välitöntä suojautumista vaativalle tasolle, synnytti tapaus meillä ja muualla huhuja, pelkoa ja muuta inhimillistä sekä taloudellista vahinkoa. Huolimatta tapahtumaa edeltäneistä varautumisen ja väestönsuojelun valistuspyrkimyksistä, tuntui oikeaa tietoa olevan tarjolla liian vähän ja liian myöhään.
Tällä omaankin aikaamme vaikuttavan tapauksen muistelulla on hyvä aloittaa päivän blogipostauksemme. Kuten nokkelimmat lukijat ruudun äärellä jo arvannevat, on aihealueenamme varautuminen. Muksuluurista tuttua säteilysuojakypärää emme tällä kertaa askartele, vaan tarkoituksena (ei välttämättä lopputuloksena) on orientoida lukijaa tulevia kirjoituksia varten. Lähitulevaisuudessa kun aikomuksena olisi kirjoitella tänne epämääräinen lukumäärä juttuja varautumista koskettavista asioista. Kirjoittaja on omaisiltaan saamansa palautteen perusteella toisinaan kuulemma turhankin syvällä omassa väestönsuojelun sinioranssissa kuplassaan, joten lukijoiden on syytä pyytää mieltään kiinnostavia aiheita kirjoituksille.
Opintojen aikana terminologiasta väittelyyn kyllästynyt kämppikseni Tommi (terveisiä Jyväskylään) tuli itse luoneeksi käsitteen ”termihinkkaus”. Vaikka yleisesti olenkin sellaista vastaan, en nyt malta olla sortumatta lievään hinkkailuun. Kun nyt ja jatkossa kirjoitamme varautumisesta, tarkoitetaan sillä sanakirjamääritelmän mukaisesti ”toimintaa, jolla varmistetaan tehtävien mahdollisimman häiriötön hoitaminen ja mahdollisesti tarvittavat tavanomaisesta poikkeavat toimenpiteet häiriötilanteissa ja poikkeusoloissa”. Eli varautuminen tähtää elämän jatkumiseen ennallaan ympäröivän maailman muodostamista haasteista huolimatta.
Moni asia on sitten Tshernobylin onnettomuuden muuttunut, mutta tarve varautumistyölle ja siitä tiedottamiselle on pysynyt ennallaan ja jopa kasvanut. Ainakin tiedonkulku sekä ihmisten ja tavaran liike ovat kokeneet mullistuksen ja vauhti vain kiihtyy. Kauppaa käydään ja ajatuksia vaihdetaan reaaliaikaisesti mantereelta toiselle. Emme siis ole yksilöinä tai yhteisöinä irrallisia osasia vaan yhä riippuvaisempia toisista yksilöistä tai yhteisöistä. Tässä keskinäisriippuvuuden kudelmassa yhden toimijan – vaikkapa kansalaisen, viranomaisen tai yrityksen – vaikeudet saattavat domino-ilmiön seurauksena näkyä odottamattomissakin suunnissa.
Pitäisikö siis pelätä? Kyllä ja ei. Kyllä, sillä terveellinen pelko on osa ihmisen itsesäilytysvaistoa ja mahdollinen motiivi tarvittavan toiminnan käynnistämiselle. Ei, mikäli lopputuloksena on lamaantuminen ja ynnykkään vaipuminen. Idealistisemmin ajateltuna varautumistoimenpiteitä suorittaessaan kansalainen ottaa kohtalonsa ja tulevaisuutensa omiin käsiinsä. Yksilön on varauduttava huomiseen, jotta hän voi elää tätä hetkeä. Carpe diem ja silleen. Henkilökohtaisesti olen pohjimmiltani laiska, joten hahmotan varautumisen kuitenkin pelkäämistä tai idealismia enemmän arjen jouhevoittamisena. Teesiäni koeteltiin viimeksi pääsiäisen pyhinä, jolloin kotitalouteemme iskeneestä noroviruksesta selvittiin osaltaan kotivaran voimin. Kauppaan kalsaripyykin uhalla vääntäytymisen sijaan pystyimmekin keittelemään kaappien kätköistä ne harvat eväät, jotka sattuivat menemään alas. Tylsempäähän se tosin oli.
Blogissamme vilahtelee myös vierailevia blogikirjoittajia, joista tällä kertaa on vuorossa palotarkastaja Ville Koitto.
”Työnantajasta huolimatta kirjoittajan maakuntaidentiteetti on vahvasti satakuntalainen. Läheiset pitävät mielenkiinnon suuntautumista varautumiseen epäilyttävänä, esimies suotavana. Harrastuksiin kuuluu lukeminen ja autolaulanta, jossa kirjoittaja kokee kuuluvansa kantatie 41:n parhaimmistoon. Nauttii kahvinsa mieluiten mustana valkoisesta posliinikupista, jonka alla pitää olla tassi näön vuoksi.”
Hieno juttu. Olette oikealla asialla, hötkyilemättä. Olen itse Tsernobylin ”uhri”, jos tuota sanaa voi käyttää. Minulta oli juuri leikattu edellisenä syksynä struuma, eli kilpirauhasen suurentuma. Kaikki meni ensin hyvin, kunnes olin pihaa haravoimassa juuri tuon uutispimennon aikaan. Elleivät lukijat muista oli kaunis kevät. Noin 2-3 viikon päästä oloni oli kuin laivan kannella, ja syytä etsittiin. Löytyi syy: triglysidit, jolla on tärkeä tehtävänsä, olivat kaksinkertaiset. Ne taas säätelevät kilpirauhasen toimintaa. Siitä alkoi loppuelämän kestävä sairauksien jatkumo, sillä kun on taipumus kerätä itselleen lisäsairauksia. Asia on kyllä ollut lääkäreillä yleisesti tiedossa, mutta hysterian vähentämiseksi, siitä ei ole paljoa julkisuudessa puhuttu. Eli meitä on paljon muitakin.
Mutta tuohon varautumisasiaan. Olen itse köyhistä oloista kotoisin, joten kaikenlainen selviytyminen on aina ollut minulle luontaista. Olen kirjoittanut Välinehuolto poikkeusolosuhteissa : onko siihen varauduttu riittävästi? Vuonna 2014. Se on yksi näkökulma varautumiseen, joka liippa aika läheltä teidänkin alaanne. nimim. MammaMaria