Kaikille on luultavasti sanomattakin selvää, että palomiesten on pidettävä kunnostaan hyvää huolta, jotta pystyvät suoriutumaan fyysisesti välillä erittäin vaativista työtehtävistä turvallisesti. Yksi raskaimmista tehtävistä on pelastussukellus (esim. savusukellus). Pelastussukelluskelpoisuutta mitataan vuosittaisessa kuntotestissä, joka tulee läpäistä kelpoisuuden saamiseksi. Testi ei ole mikään läpihuutojuttu, vaan raskas puristus myös monelle ammattilaiselle.

Kuva: Arto Väätti

Mutta miten nopeasti normikuntoilijan on mahdollista treenata pelastussukelluskuntoon? Varsinais-Suomen aluepelastuslautakunnan jäsenet Pilvi Heiskanen ja Laura Palmunen päättivät haastaa itsensä ja toisensa – helmikuun 16. päivä alkoi heidän matkansa kohti palomiestestiä Turun Paavo Nurmi -keskuksesta. Naiset suorittivat fysioterapeutti Miikka Pesolan ohjeistuksella pyöräily- sekä lihaskuntotestit, jonka jälkeen alkoi kova treenaus toukokuussa 2018 järjestettävään kuntotestiin, jossa selviää pelastussukelluskelpoisuus. Lautakuntalaiset treenaavat sekä itsenäisesti, että palomiesten mukana paloasemalla kevään ajan, ja kertovat matkastaan pelastuslaitoksen blogissa. Bloggauksen aloittaa Pilvi Heiskanen, joka kertoo fiiliksistään lähtötestauksen jälkeen.

Haasteeseen osallistuu myös lautakunnan jäsen Matti Niskanen.

Seuraa treenauksen etenemistä myös Instagramissa hashtageilla #palomiestesti2018 ja #vspelastus.

Kohti palomiestestiä – Pilvin mietteitä

Ja mitähän sitä tarkkaan ottaen tulikaan luvattua ja miksi!? Nämä kysymykset pyörivät päässäni päällimmäisenä pelastusjohtaja Jari Sainion esitellessä kevään 2018 ”matkaa”, joka huipentuu palomiesten kuntotestiin. Idean syttymishetkellä koko ajatus vaikutti vain hauskalta kokeilulta, jossa voisi vähän haastaa itseään. Tuijottaessani vaadittuja kuntotestin minimirajoja ymmärsin, että ihan pienellä haastamisella tästä ei selvitä, ja hymy saattaa hyytyä vielä moneen kertaan tämän matkan aikana. Kaikkihan sen tietävät, että palomiehiltä vaaditaan todella hyvää kuntoa, jotta he voivat turvallisesti selviytyä työtehtävistään, mutta silti testien minimirajojen kovuus yllätti minut täysin. Hetken teki mieli luovuttaa jo kättelyssä, mutta toisaalta ”ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.”

Laura (vas.) ja Pilvi tutkailemassa alkumittauksen tuloksia.

Prosessin ensimmäinen iso steppi oli lähtötason mittaus 16.2.2018 Paavo Nurmi -keskuksen toimesta. Ennen testipäivää olin ehtinyt kartoittaa oman tilanteeni siltä osin, että tiesin varmasti, että ainakin kahdesta testattavasta osiosta olisi tiedossa puhdas nolla. 45 kg ei noussut penkiltä kertaakaan ja yksikin leuka oli jäänyt yrityksestä huolimatta haaveeksi. Olen ollut koko ikäni jonkinmoinen ”keskitason” liikkuja ja kuntoilija. Se tarkoittaa sitä, että koskaan en ole heittäytynyt täydeksi sohvaperunaksi, mutten myöskään ole viettänyt urheilun ja liikunnan parissa huomattavan paljon aikaa. Viime aikoina korkean sykkeen liikunta on jäänyt pahasti paitsioon, ja aikaa on vietetty enemmänkin kuntosalilla.  Näin ollen lähtötason testauksen osalta oli monta huolenaihetta, eikä turhaan.

Varsinaisena testipäivänä ensimmäinen yllätys oli se, miten paljon jännitin testiä. En muista jännittäneeni mitään niin paljon pitkiin aikoihin. Vaikka järki yritti rauhoitella, että kyse on vasta lähtötasosta ja todellinen näytönpaikka on vasta toukokuussa, silti pulssi tykytti kurkunpäässä. En ole ollut koskaan vastaavassa testissä, ja jännitystä ei ainakaan vähentänyt se, että en oikein tiennyt mitä odottaa.

Palomestari Mika Lankinen oli tsemppaamassa naisia ja teki samalla itse testin.

Alkumittausten jälkeen lähdettiin tekemään varsinaista testiä, joka aloitettiin kuntopyörän polkemisella. Tämä oli testissä se osio, jota pelkäsin eniten kuulemani perusteella, koska tiesin peruskuntoni olevan korkeintaan tyydyttävällä tasolla. Kuten kaikki palomiehet tietävätkin, alku menee vihellellen ja loppu verenmaku suussa. En läpäissyt savusukellusrajaa, en lähellekään – seinä tuli vastaan ajassa (8 min 15 s). Oman urakkani päätyttyä oikealla puolellani polkeva palomestari Mika Lankinen vielä iloisesti kannusti ja tsemppasi minua, enkä ollut ihan varma, oliko hän vielä edes hengästynyt.

Lihaskuntotestissä olin itse tyytyväinen suoritukseeni vatsojen (36 kpl) ja kyykkyjen osalta (25 kpl), mutta niissäkin pystyy varmasti vielä parantamaan.  Muilta osin matka toukokuun näyttöön on vielä pitkä.

Paavo Nurmi -keskuksen fysioterapeutti Miikka Pesola monitoroi naisten suoritusta.

Tähtään siihen, että toukokuussa saisin pyörätestin kunnialla läpi ja että pystyisin vetämään kolme leukaa. Kolmella leualla ei vielä hätyytellä minimirajoja, mutta minulle henkilökohtaisesti se olisi iso edistys. Mielestäni leuanvedot ovat testin ehdottomasti vaikein ja haastavin osio. Penkkipunnerrus tehtiin lähtötason mittauksessa 25 kg painolla (26 kpl), koska tulosta ei olisi syntynyt vaaditulla 45 kilolla. Meillä on toukokuussa mahdollisuus testata penkki samoilla painoilla kuin lähtötestissä, jotta saamme vertailtavan tuloksen. Toivoisin kuitenkin saavani edes jonkun kerran punnerrettua ylös vaadittavan määrän.

Testi kokemus oli alkupaniikista huolimatta kaiken kaikkiaan positiivinen ja itsessään hieno mahdollisuus – olen siitä kiitollinen. Olen myös kiitollinen kannustavasta testiseurasta. Lauran, Mikan ja Miikkan tsempillä oli varmasti monessa kohtaa tulosta kohentava vaikutus. Lähtötason mittauksen jälkeen on hyvä jatkaa. Nyt on varsin hyvä mielikuva siitä, mitä tulisi tavoitella. Vaikka en rehellisesti sanottuna usko pystyväni saavuttamaan minimirajoja kaikissa osuuksissa toukokuussakaan, haluan kuitenkin haastaa itseni ihan tosissaan ja katsotaan sitten mihin se riittää.

Terveisin, Pilvi