Hoitaessamme jokin aika sitten erästä potilasta, tämä kertoi sydämensä pysähtyneen muutama kuukausi aiemmin. Elvytystoimet olivat onneksi tepsineet. Olosuhteet olivat olleet siinä mielessä suotuisat, että ensihoitajat olivat jo olleet paikalla tällä ratkaisevalla hetkellä, koska hälytyksen tullessa ainoana oireena oli ollut ”vain” hengitysvaikeus, jonka takia olisi soitettu 112.
Myöhemmin kuulimme, että tämän potilaan oma verenkierto oli saatu palautettua vasta noin 20 minuutin hoitoelvytyksen jälkeen, ehkä kaikkienkin yllätykseksi. Sydänpysähdykseen johtanut syy kun ei ollut ennusteeltaan kovin hyvä. Tapahtumasta ei ollut kuitenkaan jäänyt omatoimista elämää rajoittavaa seurausta ja potilas eli nyt arkeaan aivan kuten ennenkin.
Kuva: Esko Keski-Oja / Varsinais-Suomen pelastuslaitos
Tällaiset onnistumisen tarinat antavat uskoa ja voimaa kaikille ensihoidossa työskenteleville. Ne ovat konkreettinen palaute siitä, että työllämme on joskus erittäin suuri merkitys yksittäiselle ihmiselle. Vastaavia tilanteita näin hienolla lopputuloksella ei kuitenkaan kohdata päivittäin. Eikä viikoittain, ei edes kuukausittain. Yksittäiselle ensihoitajalle näitä ei välttämättä osu kohdalle moneen vuoteen, joillekin ei ehkä koskaan.
Miksi sitten tätä työtä teemme? Mitä merkitystä sillä on? Mitä tai keitä me oikeastaan pelastamme? Entä mikä ensihoitotyötä tekeviä motivoi jatkamaan? Mukava työyhteisö, vaihtelevat ja ennalta arvaamattomat työpäivät, tietynlainen vapauskin ehkä, mutta niitä löytyy toki muualtakin. Silti varsin moni pysyy töissä juuri ensihoidon parissa niin pitkään kuin mahdollista.
Tavanomaisen työvuoron aikana ei yleensä konkreettisesti pelasteta yhtään henkeä. Sen sijaan kohtaamme sairastuneita tai itsensä loukanneita, mutta myös paljon aivan toisenlaista apua tarvitsevia. Varsin usein hätäkeskukseen soittamisen syyksi kun paljastuu yksinäisyys tai jonkinlainen epämääräinen pelko, joka sitten ilmenee vaikka rintakipuna tai muuna hätänä. Tällaiset potilaatkaan eivät varsinaisesti ole ensihoitopalvelun väärinkäyttäjiä, vaan ongelmana on sopivampien palveluiden puuttuminen tai vähyys.
Näitäkin ihmisiä autamme. Tutkimme ja selvitämme tilannetta. Kuuntelemme, rauhoitamme, otamme ehkä sydänfilmin ja olemme tarvittaessa yhteydessä lääkäriin. Olemme tulleet paikalle tuomaan turvaa, olemaan hetken läsnä. Vaikka kyseessä ei ole vaativia ensihoitotoimia edellyttävä henkeä uhkaava tilanne, olemme silti tarpeen. Pystymme ehkä tuomaan vanhukselle rauhan, jonka turvin hän pystyy nukkumaan lopun yön levollisesti. Pystymme toivottavasti luomaan jokaiselle tunteen, että on turvassa. Apua on tarvittu ja sitä on saatu. Olemme pelastaneet hetken.
Elvytystilanteen onnistunutta lopputulosta emme pysty saavuttamaan yksin. Siihen tarvitaan osaava hätäkeskus, riittävät ensihoitopalvelun resurssit ja toimiva päivystys sairaalassa sekä tietenkin näiden jatkeena kaikki muu sairaalassa löytyvä osaaminen. Hetkiä sen sijaan voimme pelastaa jokaisessa työvuorossa, jokaisen potilaan kohdalla. Siihen pystyy tahtoessaan jokainen työpari, joka tekee työtään sekä taidollaan että sydämellään, ihmisinä ihmiselle.
Ensihoitopalvelu on sekä henkien että hetkien pelastamista varten ja se itsessään antaa paljon myös ensihoidon parissa työskenteleville. Näin itsenäisyyspäivän aikoihin on syytä myös muistaa niitä, jotka ovat mahdollistaneet meille kaikille nämä lukuisat hetket itsenäisessä Suomessa.
Tämän pohdinnan ja tekstin pohjana on toiminut Sean P. Hultmanin blogiteksti ”I Don´t Save Lives”
Terveisin, Markku