Pelastustoiminta on lain mukaan suunniteltava siten, että tehtävät kyetään hoitamaan kaikissa olosuhteissa viivytyksettä. Tämä asettaa sekä palomiehille että pelastustyön johtajille erityisvaatimuksia, jotta valmius toimintaan on jatkuvaa. Päivittäisten onnettomuuksien hoitamisen lisäksi pelastuslaitoksella on oltava valmius johtaa myös sellaisia tilanteita, jotka ovat suuruudeltaan tai vaikutuksiltaan laajempia. Tällaisia ovat mm. luonnononnettomuudet, laajat tulipalot ja liikenneonnettomuudet.
Pelastuslaitoksella on oltava valmius johtaa myös suuria tehtäviä kuten laajat tulipalot.
Aloitin viikon mittaisen päivystysjaksoni perjantaina ja otin samalla vastaan tehtävän edellyttämän vastuun. Päivystävä päällikkö (RVSP2) toimii vuoronsa aikana virkavastuulla pelastusviranomaisena sekä tarvittaessa mm. pelastusjohtajan varamiehen ominaisuudessa. Hän vastaa pelastus- ja ensihoitovalmiuden ylläpitämisestä tukenaan työvuorosuunnittelijat, seuraa kenttätoimintaa sekä varautuu säätilan muutoksiin yhdessä pelastuslaitoksen viesti- ja johtokeskuksen kanssa. Lisäksi hän huolehtii tiedonkulusta kuntien ja yhteistyöviranomaisten välillä, huolehtii sairaslomailmoituksista sekä päättää ylitöistä, osallistuu muiden viranomaisten johtoryhmätyöskentelyyn, päättää esim. pelastustoimintaan liittyvistä ulkomaan komennuksista, huolehtii omista virkatöistään sekä oman toimintavalmiutensa ylläpitämisestä. Pelastustoimintatehtävän aikana RVSP2 toimii joko pelastustoiminnan johtajana tai hän tukee johtavaa pelastusviranomaista tämän tehtävässä.
Päivystysvalmiuden vaihtohetkeen liittyy edellisen viikon tapahtumien läpikäyminen sekä mahdollisesti edelleen jatkuvista torjuntatehtävistä sopiminen. Samalla tarkastetaan pelastus- ja ensihoitoyksiköiden (ambulanssit, paloautot) miehitykset, tiedossa olevat tapahtumat sekä lähipäivien muutokset sääolosuhteissa. Lisäksi tarkistetaan johtamisvälineiden toimintakuntoisuus.
Varusteiden tarkistamisen aikana kuuluu radiosta: ”Hälytysilmoitus, Kaarina, tehtävä 402”. Siirryn seuramaan radion välityksellä tehtävää, jonka päivystävä palomestari ammattimaisesti johtaa. Viesti- ja johtokeskus arvioi tarvittavat valmiussiirrot ohjeiden mukaan, joten minulla ei ole roolia tämän tehtävän suhteen. Vuoronsa päättävä päivystävä päällikkö hymyilee ovelta ja nostaa peukun ylös. No niin, näin tää homma tästä etenee.
Päivystäjän on pystyttävä toimimaan paineen alla
Päivystysjakson loppupuolella kävelen kohti toimistoani ja huomaan pohtivani, että ”onpa ollut rauhallinen viikko”. Usko tai älä, mutta tästä hetkestä maksimissaan 30 sekunnin kuluttua kuuluu radiosta: ”Naantali, tehtävä 403 Naantalin jalostamo”. Siis suurpalon mukainen hälytysvaste, johon minut hälytetään johtajaksi. Hengitys tihenee, ajatukset alkavat muotoilla tilannekäsitystä itselleni: ”jalostamo, suurin uhka mahdollinen räjähdys, runsaasti polttoaineita, mahdollisesti loukkaantuneita, radioverkon käyttäminen, tulokynnys, johtaminen kaistanjohtajien kautta, jalostamon oma turvallisuusorganisaatio, riittävä sammutteen määrä, maakunnan muun valmiuden varmistaminen viesti- ja johtokeskuksen toimesta, tiedottaminen, päästöjen mahdollisuus, tuulen suunta”… Jotta tehtävä onnistuu, asiat on saatava nopeasti jäsenneltyä tärkeysjärjestykseen. Kohteen läheisyydestä johtuen aikapaine on kova.
Olen aika ajoin miettinyt, että me pelastustoimessa työskentelevät henkilöt taidamme jossain mielessä olla varsin erikoista väkeä. Henkilön on oltava luonteen laadultaan sellainen, että hän kykenee hälytyksen saatuaan muuttumaan sekunnissa ”rauhan ajan” kouluttajasta tai kokouksen puheenjohtajasta autoritääriseksi johtajaksi. Nämä työympäristömme vaatimukset edellyttävät kaikilta alalla toimivalta siis varsin erikoislaatuista luonteenominaisuutta. Mikä muu toimiala vaatii työntekijöiltään vastaavaa? Missä muussa ammattiryhmässä pitää mieli ja keho olla jatkuvassa sellaisessa vireystilassa, jotta se kykenee hetkessä maksimaaliseen henkiseen ja fyysiseen suoritukseen? Arvostettavaa siis on, että alallamme toimivat henkilöt ovat juuri edellä kuvatun laisia kyeten ylläpitämään yhteiskunnan turvallisuutta yllä. Tässä omalla asennoitumisella on ratkaiseva vaikutus.
Viranomaisyhteistyö on osa pelastustoiminnan johtamista.
Otan radioyhteyden hätäkeskukseen ja varmistan tehtävän, osoitteen ja arvion loukkaantuneista. Riennän kohti keskuspaloasemalle sijoitettua johtoyksikköä (RVS VS10), joka on suunniteltu tämän kaltaisten pelastustehtävien johtopaikaksi. Matkalla johtoautolle varmistan, että viesti- ja johtokeskuksessa on henkilöitä tukemassa saatua tehtävää sekä varmistamassa maakunnan valmiutta muiden pelastustehtävien varalta. Kaksi ”paloupseeria” ilmoittautuu mukaan johtoyksikköön, jolloin määrään toisen toimimaan operaatiopäällikkönä toisen hoitaessa kuljettajan tehtäviä. Kuittaan lähtöilmoituksen radiolla hätäkeskukseen. Ja sitten matkaan. Kaikki edellä kuvattu tapahtuu noin neljässä minuutissa.
Nopeasta, kaupunkiliikenteen seassa tapahtuvasta etenemisestä huolimatta matka johtoyksiköllä etenee todella turvallisesti ja taitava kuljettaja mahdollistaa siten johtamistoimintojen suorittamisen liikkuvan ajoneuvon johtotilassa. Radiosta kuuluu jatkuvana virtana tehtävään lähtevien pelastus- ja ensihoitoyksiköiden lähtöilmoituksia sekä onnettomuuskohteen oman palokunnan radioliikennettä. Määrään tilannepaikan johtajaksi päivystävän palomestarin, jonka kautta saan luotettavaa lisätietoa tapahtuneesta. Lisäksi kohteen oman palokunnan radioviestit tukevat tilannekäsitykseni muodostumista. Lähetän ensimmäisen mediatiedotteen.
Minulla on apuna pelastustoiminnan johtamisen ammattilaiset sekä johtoyksikössä että kaikissa muissakin pelastusyksiköissä. Pelastuslain mukainen kokonaisvastuu on kuitenkin minulla. Johtamisjärjestelmä toimii hienosti, lisätietoa napsahtaa radiosta tasaisena syötteenä ja ajomatkan aikana saan laadittua tehtävän edellyttämän suunnitelman. Olo on tältä osin levollinen, vaikka ihan tarkkaa tietoa onnettomuudesta ja sen kehittymisestä ei vielä olekaan.
Jokaisesta tehtävästä on mahdollisuus oppia jotain
Edellä kuvattu tilanne on aito. En kykene kirjoituksen avulla kuvaamaan onnettomuustilanteen alkuvaiheen omia tuntoja ja vastuun painetta. Painetta ei ainakaan vähennä radioliikenteen määrä ja päätöksien tekemisen edellyttämien tietojen epävarmuus erityisesti tilanteen alkuvaiheessa. Tämä paine on itse koettava ja myös kestettävä. Tiedän, että teistä lukijoista löytyy runsaasti henkilöitä, jotka ovat kokeneet saman fiiliksen lukuisia kertoja. Jollakin tavalla asian voi tiivistää siten, että vaativan pelastustehtävän hoitaminen vaatii kehossa muodostuvaa adrenaliinia. Uskon, että tämä koskee niin vaativaa pelastussukellusta aloittavaa palomiestä kuin tehtävää johtavaa henkilöäkin. Iän ja kokemuksen myötä kasvaa kyky hallita pelastustehtävän alkuvaiheen tuntoja siten, että toiminnan saa rakennettua kohtuullisen rationaalisesti huolimatta mainitsemastani adrenaliiniryöpystä.
Pelastustoiminnan johtaminen on luottamista – muihin ja omiin kykyihin.
Myös vaativan tehtävän läpikäyminen on aina ehdottomasti paikallaan. Tarkoitan tässä sanalla ”läpikäyminen” lähinnä onnettomuustilanteen analysointia, sen kehittymistä, päätösten tekoa sekä tilanteen normalisoimista johtamisen näkökulmasta (en siis esim. defusing -asiaa). Erityisen tervettä on tunnustaa ainakin itselleen, että ”jos nyt tulee samanlainen keikka, niin tuota asiaa en enää tee noin”. Tämä, jos mikä, kehittää osaamista, kunhan olet rehellinen itsellesi. Itsensä kehittämisessä kannattaa muistaa kansanviisaan Konsta Pylkkäsen sanat:
”Viisaus se on sitä, että asiat harkitaan etukäteen ja kuvitellaan tapaus sikseenkin elävästi, että kun se kerran tapahtuu, on reitit selvät. Tätä lajia on harvalle suotu. Jolla sitä on, niin pitäkööt hyvänään!
Mutta tässä lajissa on kaksi pahaa vikaa; asia jää huvikseen tapahtumatta tai se sattuu eri tavalla. Joka arvaa ottaa nämäkin huomioon, sille on maailmanranta kevyt kiertää…”
Lopulta kuitenkin onnistuneen pelastustehtävän johtamisessa kyse on luottamisesta. Luota alaisiin, anna vastuuta, anna aikaa suorittaa tehtävä, vaadi väliraportteja, ennakoi ja tue heitä. Ja ennen kaikkea, osaa itse! Siinä on mielestäni onnistuneen pelastustoimintatehtävän resepti.
—
Blogissamme vilahtelee vierailevia blogikirjoittajia, joista tällä kertaa on vuorossa pelastuspäällikkömme Juha Virto.
Terveisin Juha
”Mä olen saanut ensikosketuksen pelastustoimeen nuorena pojan koltiaisena, kun liityin VPK:n nuoriso-osastoon joskus 1970-luvun alussa. Olin toiminnassa mukana muistaakseni noin 16-vuotiaaksi saakka. Lukion jälkeen vuonna 1980 lähdin armeijaan. Armeijan suoritin vuonna 1981 ja palkinnoksi 11 kuukauden uurastuksesta tuli vänrikin natsat. Kotiutumisen jälkeen pääsin lomasijaiseksi Turun palolaitokselle. Vieläkin hiukan harmittaa 🙂 , että työvuoro alkoi heti seuraavana päivänä kotiutumisen jälkeen eikä kotiutumista päässyt juhlistamaan. No, ehkä asia on tullut vuosien saatossa kuitenkin paikattua. Mieleenpainuvaa kesämiehen tehtävässä oli, että termi ”Pullukka” todellakin tuli tutuksi :). Vastaavasti paloesimies ja ylipalomies olivat henkilöitä, joita kuunneltiin ja joiden osaamista ”katsottiin ihaillen ylöspäin”. Syksyn aikana hain Pelastusopiston palomieskurssille, josta valmistuin v. 1982. Siitä matka jatkui takaisin Turun palolaitokselle, jossa sain tehdä palomiehen ja sairaankuljettajan tehtäviä vuoteen 1986 saakka, jolloin minut valittiin paloesimieskurssille. Muutaman vuoden kuluttua minulle avautui mahdollisuus toimia silloisen Suomen Palontorjuntaliiton Länsi-Suomen alueen koulutusohjaajana. Vastuualueeni muodostui sittemmin haudatuista Turun ja Porin, Hämeen sekä Vaasan lääneistä. Työ oli nuorelle kaverille erityisen haastavaa mutta myös palkitsevaa, koska sain toimia eri palolaitosten ammattilaisten kanssa miettimässä koulutussuunnitelmia ja -ohjelmia. Palomestarikurssin jälkeen työ suuntautui hätäkeskuksen kautta Turun palolaitoksen apulaispalopäällikön tehtävään. Tästä matka jatkui nykyiseen pelastuspäällikön virkaan. Omaa osaamista olen matkan aikana pyrkinyt vahvistamaan suorittamalla mm. Kuntajet- ja emba- johtamiskoulutukset sekä osallistumalla lyhyempiin osaamista lisääviin koulutuksiin. Osaaminen ja sen ylläpitäminen on näköjään aihealue, joka ei tule koskaan kuntoon.
