Pysähdy, uskalla kohdata, älä jätä yksin

”En minä tätä pyytänyt. En tahtonut olla se, joka istuu sairaalan aulassa keskellä yötä itkemässä. En tahtonut olla yksinäinen silloin, kun ympärillä on ihmisiä. Haaveilin elämästä, jossa voisin aamuisin herätä auringon paisteeseen, keittää kahvit ja suunnitella päivän askareita. Sen sijaan minä nyt makaan sängyssäni ja rinnallani on hirvittävä paino. Yksinäisyys ja arvottomuus tuntuvat asfalttijyrältä, enkä pysty edes itkemään. Olisin niin onnellinen, jos edes hetkeksi saisin antaa nämä ajatukset pois ja voisin hengittää. Kun nousen loppujen lopuksi ylös, taivas on harmaa ja ikkunasta näkyy ainoastaan heitä, joilla on rinnallaan joku.

(Kuva: Susse Määttänen)

Oli aika, jolloin olin yksi noista, joiden ei tarvinnut aamuisin pukea ylleen kuorta. Olin hän, joka tervehti kaikkia iloisena ja sai bonuksen hyvin tehdystä työstä. Jaksoin mitä vaan. Minulla oli ystäviä ja olin harva se ilta jonkun kanssa illastamassa tai kävelemässä luonnossa. Miten minä rakastinkaan luontoa. Sen tuoksuja, värejä ja ääniä. Mihin minun kykyni rakastaa katosi? Milloin luonnosta tuli musta? Kun aikani olin kohteliaasti kieltäytynyt kavereideni kutsusta sulkapalloa pelaamaan tai lenkkikaveriksi, he lakkasivat pyytämästä.

Mitä, jos olisin sanonut, että minua ahdistaa? Että keuhkoni kutistuvat kasaan ja jalkani painavat tonnin. Että vihaan aamuja, kun herään väsyneenä ja voimattomana. Mitä, jos olisinkin pyytänyt heitä pysähtymään ja kuuntelemaan? Olisin kertonut, että sisimmässäni minä huudan. Huudan, että joku pysähtyisi luokseni ja kanssani. Haha, ei ikinä. Jos minä olisin sanonut heille, etten meinaa enää jaksaa itseni kanssa ja tulevaisuuteni on kadoksissa, he olisivat katsoneet minua säälivästi ja poistuneet mahdollisimman pian paikalta. Niin minä uskon. Ja mitä he sen jälkeen minusta ajattelisivat? Että olen säälittävä valittaja, jolla on asiat hyvin. Että minun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni ja ryhdistäytyä. Silloin minun tekisi mieli sanoa heille, ettei se ykköstyypin haimakaan käskemällä toimi. Jos vain jotenkin osaisin itse vaikuttaa olotilaani, niin uskokaa pois, sen tekisin. Yhtään hetkeä en vapaaehtoisesti tästä olotilasta kärsi.

Ei se sitä ole, etten tahdo, eikä se auta asiaa ollenkaan, että ulkoisesti kaikki on hyvin. Päinvastoin, sillä kun minä katson ympärilleni kodissani, olen vihainen itselleni, että kaikesta hyvästä huolimatta olen surkea luuseri. Jos hetkeksi pääsisin pois nahastani tankkaamaan jaksamista, niin olisin onnellinen. Jos yhtenä aamuna heräisin edes hitusen toiveikkaana, olisin maailman kiitollisin ihminen.

Tämän minä tahdon sanoa teille. Jos joku, jota tapaatte, vaikuttaa poissaolevalta, ärtyisältä, apaattiselta tai surulliselta, ottakaan häntä hihasta kiinni ja kysykää, miten tämä jaksaa. Älkää antako harjoitellun hymyn huijata, älkääkä antako periksi. Mitä kovemmaksi ja läpipääsemättömämmäksi kuori kasvaa, sen hauraampi sisus on. Pysähdy, uskalla kohdata, älä jätä yksin.”

(Kuva: Susse Määttänen)

Mielenterveysongelmat ovat suomalaisille edelleen jonkinasteinen tabu. Jokaisella meistä on vastuu tabun rikkomisesta, sillä niin moni meistä kokee elämämme varrella eriasteista ahdistusta ja masennusta. Jokaisella meistä on ajoittain myötä- ja ajoittain vastamäkeä. Kohtaamalla läheisemme aitona, joudumme kohtaamaan myös itsemme. Se on pelottavaa, mutta sen on taatusti kannattavaa.

Ensihoitaja kohtaa työssään paljon myös mielenterveysongelmista kärsiviä. Monet heistä ilmaisevat pahoinvointiaan erilaisin somaattisin oirein ja varsinkin vanhemman väestön on vaikea tunnistaa tai tunnustaa, että kotona on pelottavaa tai että mieli on jatkuvasti matala. Nykyinen trendi vaatii meitä olemaan pärjääviä, menestyviä ja itsenäisiä sekä loputtomiin jaksavia. Sitä me emme kukaan kuitenkaan ole. Ensihoitajan on osattava tunnistaa myös ne potilasta kuormittavat asiat, joista potilas itse ei kerro tai joita hän ei tunnista ja kyettävä ottamaan niitä asioita puheeksi hänen kanssaan. Kuten olen monta kertaa sanonut, olen vuosien varrella hoitanut potilaita eniten halaamalla, kuin millään muilla keinoin.

Mielenterveyden keskusliitto on koonnut sivuilleen yhteystietoja eri organisaatioihin, joista voi hakea apua erilaisissa ongelmatilanteissa.

Lämmintä kevättä jokaiselle!

Terveisin, Maarit

 

Tutustu Maaritiin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*