Jokaisen alku on loppua kauniimpi, on joku osuvasti joskus todennut. Merivartijan työssä vastaan tulee sekä alkuja että loppuja. Valitettavasti useammin loppuja ja kauniita ne eivät koskaan ole.
Merivartioston yksiköt suorittavat vesiliikenteen valvontaa aina partioidessaan merialueella ja perinteisesti meidän sesonki käynnistyy juhannusviikolla jatkuen aina elokuun loppuun asti. Vesiliikennetarkastuksessa kiinnitetään erityistä huomiota veneiden pakollisiin varusteisiin ja kipparin kuntoon.
Tietenkin pakolliset varusteet ovat kaikki yhtä tärkeitä, mutta erityiseen asemaan nousevat pelastusliivit. Liivien tulee olla hyväksyttyä mallia (CE-merkintä) ja oikean kokoiset, minkä lisäksi niitä pitää olla riittävä määrä eli jokaiselle veneessä olijalle omansa. Tänä päivänä veneilevillä lapsiperheillä on asiat pääsääntöisesti kunnossa ja nykyisin lapsilla on hyvin usein liivit aina päällä. Tämä on ollut ilahduttavaa huomata.
Ongelmallisempia tapauksia ovat yksittäiset kalastajat ja juhlatuulella olevat seurueet. Tarkastuksessa havaitusta liivipuutteesta kirjataan aina rangaistusvaatimus eli sakko aluksen kuljettajalle. Usein viimeistään tässä vaiheessa kuulemme lauseen ”eikö teillä ole mitään muuta tekemistä kuin kiusata rehellisiä ihmisiä”. Ja vastaus tähän kuuluu, että onhan meillä muutakin tekemistä, mutta tämä asia on niin tärkeä, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin puuttua tähän nyt ja heti.
Miksi suomalainen mies ei pukeudu pelastusliiveihin?
Suomessa hukkuu vuosittain keskimäärin noin 124 ihmistä (SUH-tilastot 2010–2016) ja näiden surullisten tilastojen mukaan noin 80 % hukkuneista olisi mahdollisesti voitu pelastaa, jos he olisivat pukeutuneet asianmukaisiin kelluntavälineisiin eli pelastusliiveihin. Kun tuon 80 % muuttaa ihmisiksi on se lukuna aika lailla sata ihmistä. Sata jonkun poikaa, veljeä tai isää, mutta harvemmin tytärtä, siskoa tai äitiä, sillä valtaosa Suomessa hukkuvista on miehiä.
Miksi suomalainen mies ei sitten pukeudu pelastusliiveihin? Yhtä vastausta ei taida kysymykseen olla, tai jos on, en sitä tiedä. Johtuisiko se jääräpäisyydestä? Osittain varmasti joissakin tapauksissa. Entä välinpitämättömyydestä? Ehdottomasti. Alkoholista? Kyllä, mutta ei läheskään aina. Alkoholin vaikutuksen alaisia hukkuneista on itse asiassa noin 60 %. Mielestäni nämä kaikki selitykset voi niputtaa turvallisuuskulttuurin alle.
Myönnetään siis, että turvallisuuskulttuurissamme on puutteita pelastusliivien käytön osalta. Pelastusliivien käytön tulisi olla yhtä itsestään selvää kuin alushousujen käytön. Ehkäpä kuitenkin parempi vertaus tulee tieliikenteen puolelta turvavyön käytöstä. Periaatteena tulisi olla, että aina kun mennään laiturille tai rantaan tarkoituksena lähteä vesille olisi liivit päällä. Samalla tavalla, kun istutaan autoon, niin ennen kuin auto käynnistetään, on turvavyöt kiinni. Meidän tulisi muuttaa yhdessä turvallisuuskulttuuria oikeaan suuntaan ja se onnistuu vain pukeutumalla pelastusliiveihin jo maissa.
Turvallisuuskulttuuri kulkee hitaasti oikeaan suuntaan
Omalle työuralle (joka alkoi vuonna 1995) on osunut ikävä kyllä jo kymmeniä hukkuneita ihmisiä. Tarkkaa lukua en tiedä, enkä haluakaan tietää, sillä luku olisi hyvin todennäköisesti masentavan suuri.
Tämä työ on siinä mielessä puuduttanut, etteivät hukkumiset yllätä, mutta aina ne koskettavat ja jopa turhauttavat. Suurin osa omalle kohdalle osuneista hukkuneista on ollut keski-ikäisiä tai iäkkäämpiä miehiä eli kokeneita koijareita. Tässä ei ole mitään ihmeellistä sillä tilastojen mukaan 85 % hukkuneista on miehiä ja heistä valtaosa oli iältään 50–70-vuotiaita.
Kaikesta tästä saarnasta huolimatta olemme menossa siihen suuntaan, mihin pitääkin. 1950-luvulla Suomessa hukkui vuosittain yli 500 henkilöä. Koko 50-luvulla hukkui reippaasti yli 5000 suomalaista. Luku on aivan hirveä kun sitä verrataan väestön kokoon. Kehitystä on siis kaikesta huolimatta tapahtunut ja onneksi oikeaan suuntaan. Tosin siihen on mennyt 60 vuotta, mikä on valtavan pitkä aika.
Vesillä ilman pelastusliivejä liikkuvat osoittavat välinpitämättömyyttä erityisesti omaa, mutta myös muiden turvallisuutta kohtaan ja ilmeisesti he pitävät epätodennäköisenä sitä, että juuri he hukkuisivat.
Sovitaan siis nyt tällä hetkellä, ja heti nyt, että meillä kaikilla ja kaikilla meidän lähipiiriläisillä on tänä juhannuksena liivit päällä aina kun vesillä liikutaan.
Blogissamme vilahtelee vierailevia blogikirjoittajia, joista tällä kertaa on vuorossa johtokeskusupseeri Tomi Maunu Länsi-Suomen merivartiostosta.
Terveisin,
Tomi
”Olen 43-vuotias toisen polven merivartija Turusta. Vaikka faija oli myöskin merivartija, en nuorena kloppina ajatellut tähän hommaan ryhtyväni. Mieli kuitenkin muuttui asteittain. Suurimmat vaikuttajat taisivat olla meriluonto Kemiön mökillä, laivastossa vuonna 1993 suoritettu varusmiespalvelus, Estonian suuronnettomuus 1994 ja faijan suositukset ja monet kertomukset.
Astuin riviin 1. kesäkuuta 1995 ja silloinen hallintoyksikkö oli Saaristomeren merivartiosto. Sittemmin Länsi-Suomen merivartiosto. Ensimmäiseksi yksiköksi minulle määrättiin Merikarvian merivartioasema sympaattisen Satakunnan pohjoispäässä. Merikarvia oli sellainen perinteinen syrjäkylän merivartioasema, jossa ajettiin paljon partioita ja joka ilta lämmitettiin rantasauna. Se oli hieno paikka aloittaa ura. Kyseinen asema siirrettiin keväällä 1999 ihmisten ilmoille Porin Kalloon Mäntyluodon luotsiaseman naapuriksi. Muutto Merikarvialta Poriin oli iso muutos monellakin tapaa. Mukaan kuvioihin tulivat Porin lentoaseman rajatarkastukset ja olimme muutoinkin aivan eri tavalla ihmisten parissa kuin aiemmin. Osaa jengistä muutos stressasi etukäteen, mutta kun muutama kuukausi oli uudessa paikassa duunia painettu, jopa vanhemmatkin merivartijakörmyt käyttivät päivittäin kravattia, kauluspaitaa, kulmahousuja ja partavettä luontevasti. Oli hienoa olla kokemassa se mitä miehille tapahtui ja miten se heihin vaikutti.
Vuoden 2003 tammikuusta olen työskennellyt meripelastuskeskus Turussa. Ensin operaattorina ja sittemmin meripelastusjohtajana. Nykyisin myös merivartioston kenttäjohtajana. Tässä yksikössä on siis kulunut jo vuosi jos toinenkin. Näiden vuosien aikana olen mm. kokenut isoja organisaatiomuutoksia, sopeutunut säästöihin, saanut isosti lisää vastuuta ja paljon uusia tehtäviä. Myös todella moni kollega on viereltä vaihtunut ja työpiste on myös muuttanut poliisiputkan vintiltä Turun satamaan.
Vaikka työni on siistiä sisätyötä, haasteita ja vaihtelua piisaa jokaiselle vuorolle. Monenlaisia keikkoja on vuosien saatossa syliin tullut ja edelleenkin viikoittain tämä duuni yllättää, sekä positiivisesti että negatiivisesti. Tämä on yksi iso syy sille että tätä duunia jaksaa ja haluaa tehdä.”
