Turvallisuuden nousukausi?

Tapa hahmottaa aikaa vaihtelee suuresti maailman eri kulttuurien välillä. Aika voi näyttäytyä lineaarisena tarkoittaen sitä, että ajalla ja sen virrassa kelluskelevilla tapahtumilla on alku ja loppu. Vaihtoehtoisesti aika voidaan nähdä syklisenä ilmiönä, ajan pyöränä, jossa tietyt vaiheet toistuvat yhä uudelleen ja uudelleen, ikuisuudesta ikuisuuteen. Yleisesti ottaen edellinen on ominaisempaa länsimaiselle ajattelulle, jälkimmäisen edustaessa itäisiä kulttuureja.

Käytännössä aivan näin yksiselitteinen jako ei ole, sillä syklisyyttä esiintyy myös eräillä elämänaloilla myös lännessä. Täällä pöndellä ensimmäisenä esimerkkinä mieleen tulee maanviljely, jonka parissa eri vuodenaikoihin sidotut askareet ovat vuodesta toiseen pääpiirteissään samat. Syklisyys ilmenee vahvasti myös taloudessa, jonka jokainen on voinut havaita uutisia seuraamalla. Siinä missä vielä jokunen aika takaperin teollisuuden tilauskirjoihin ei juuri tarvinnut mustetta tuhlata, paukuttaa tuotantokapasiteettia kuvaavan mittarin neula tällä hetkellä punaisella. Ja koska lihavia vuosia seuraavat aina laihat vuodet ja päinvastoin, ei tarvitse olla kummoinen Nostradamus esittääkseen väitettä, että nykyinen asiantila ei kestä tälläkään kertaa loputtomiin.

(Kuva: Esko Keski-Oja)

Jaa mitenkä tämä kaikki liittyy palokuntaan tai varautumisen hommiin? No siten, että samanlaista syklisyyttä olen ollut havaitsevinani myös varautumistoiminnan tai ylipäänsä kokonaisturvallisuuden edistämiseen pyrkivän toiminnan piirissä ja suuren yleisön ja päättäjien suhtautumisessa niihin. Perustan luuloni useamman vuosikymmenen pelastusalalla palvelleiden kollegoiden kokemuksen lisäksi myös historiankirjoituksen tietoihin. 1900-luvulla varautumisen, tai tuolloin ehkä oikeammin sanottuna väestönsuojelun, ensimmäiset noususuhdanteet sijoittunevat itsenäisyyden alkuvuosikymmeniin, jolloin tuoreessa muistissa olivat hiljattain päättyneen Suuren sodan kauhut kaasuaseineen ja pommituksineen. Syystä tai toisesta ajan toimijoina olivat enemmän järjestöt kuin virallinen Suomi. Toisen nousukauden voidaan nähdä alkavan 1950-luvun puolesta välistä, jolloin maan kansainvälisen aseman vakiintuminen loi osaltaan pohjaa väestönsuojelutyölle. Ennen tätä, siis heti toisen maailmansodan päätyttyä, ajan punertava henki ei katsellut väestönsuojelua hyvällä johtuen ehkä sen osin sotaväkeen liitoksissa olleen menneisyyden takia. 1990-luvulla sodan varalta tehty väestönsuojelu väistyi käsitteenä laveampisisältöisen varautumisen tieltä.

Jos kulunut 2000-luku on tuntunut varautumisen osalta jossakin määrin pysähtyneisyyden aikakaudelta, vaikuttaisi siltä, että nyt silmään on rysäytetty nelosvaihde. Kiihtyvyys ei siten ehkä ole paras mahdollinen, mutta oleellista on, että varautuminen on ruvennut jälleen kiinnostamaan. Maakuntauudistuksen myötä on asetettu oma valtakunnallinen työryhmänsä pohtimaan valmiutta ja varautumista. Maakunnan tasolla toimiville vastaaville ryhmille on käynyt kuten allekirjoittaneelle Kuopion yössä parran kasvattamisen jälkeen: pöytään olisi tulijoita enemmän kuin järkevästi mahtuu. Lisäksi kuntien pelastuslaitokselle esittämien varautumisen suunnittelua koskevien tukipyyntöjen määrä on lisääntynyt.

Sisäinen pessimistini kuitenkin pelkää innostuneisuuden taustalla lymyilevän melko synkän motiivin siitä, että maailmanpolitiikan turbulenssin ja ympäristöuhkien lisääntyminen lisäävät myös tulevaisuuden näkymiin liitettyä epävarmuutta. Tämän kaltaiseen tulokseen ovat tutkimuksessaan päätyneet professorit Jarno Limnéll ja Jari Rantapelkonen, jotka viime syksynä ilmestyneessä kirjassaan ”Pelottaako? – Nuoret ja turvallisuuden tulevaisuus” esittävät, että 18–36 –vuotiaat näkevän Suomen turvallisuuden heikkenevän tulevaisuudessa.

Toisaalta oleellista on, kuten totesin, että turvallisuustyö kiinnostaa. Limnéllin ja Rantapelkosen kirjan positiivisempia tuloksia oli se, että nuorilla aikuisilla on asiaa kohtaan kiinnostusta. Henkilökohtaisesti arvostan tämän seikan korkeammalle kuin virallisen valtion toimet, vaikka toki niitäkin tarvitaan mahdollistamaan kansalaisten aktivoituminen. Näin historianörttinä näen asiassa hieman yhtäläisyyttä sadan vuoden takaiseen, jolloin aloitekykyiset kansalaiset ryhtyivät nuoren valtion väestönsuojelutyön pioneereiksi. Onkohan kierros ajan pyörässä täyttymässä?

 

Lisätietoja:
Kunnat paljon vartijoina, kun jotain tapahtuu (varmuudenvuoksi.fi)
Yhteiskunnan turvallisuusstrategia (turvallisuuskomitea.fi)

Blogissamme vilahtelee myös vierailevia blogikirjoittajia, joista tällä kertaa on vuorossa palotarkastaja Ville Koitto.

Työnantajasta huolimatta kirjoittajan maakuntaidentiteetti on vahvasti satakuntalainen. Läheiset pitävät mielenkiinnon suuntautumista varautumiseen epäilyttävänä, esimies suotavana. Harrastuksiin kuuluu lukeminen ja autolaulanta, jossa kirjoittaja kokee kuuluvansa kantatie 41:n parhaimmistoon. Nauttii kahvinsa mieluiten mustana valkoisesta posliinikupista, jonka alla pitää olla tassi näön vuoksi.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*