Tarkastukselle saapuessa sataa vettä, betoninen lähiö huokuu harmautta ja kosteutta. Tarkastan osoitteen ja menen rappuun odottamaan. Tarkastukselle on tulossa myös sosiaalityöntekijä sekä terveystarkastaja. Ennakkotiedot enteilevät huonoa. Paloriski-ilmoituksen on tehnyt ensihoitaja. ”Asunnossa ei mahdu kulkemaan. Tavaraa ja roskaa jokaisella vapaalla pinnalla. Tarvittiin lisäapua potilaan saamiseksi ulos asunnosta. Asunto täynnä palojälkiä ja palovaroitin puuttuu. Keittiössä haju on kuvottava”.

Kun kaikki ovat paikalla, suuntaamme ylös neljänteen kerrokseen. Rappukäytävässä laitamme muoviset jalkasuojat, kumihanskat sekä maskit. Soitan ovikelloa. Mitään ei kuulu. Soitan uudestaan. Pitkän ajan jälkeen kuuluu ääniä, kun asukas koettaa päästä ovelle. Kun ovi vihdoin aukeaa, on haju ensimmäinen, mikä iskee kasvoille. Haju on niin vahva, että joudun tekemään töitä, etten voi pahoin.  Oven avaa keski-ikäinen mies. Vaatteet ovat likaiset, katse harhailee ja koko olemus huokuu väsymystä. Keskustelemme hetken ovensuussa, mistä on kyse. Olemme puhuneet puhelimessa, joten mies tietää, että olemme tulossa. Hän ei katso silmiin, ja vastaukset vaihtelevat välinpitämättömyydestä vihaan.

Likaa, tavaraa ja kuvottava haju

Lopulta mies johdattaa meidät sisälle asuntoon. Seuraamme hitaasti jonossa asukasta sisälle. Jonossa, koska asunnossa ei mahdu kulkemaan muuten. Eteinen on täynnä roskapusseja, pahvia, likaisia vaatteita, kirjoja, muovia ja tyhjiä oluttölkkejä. Mies istuu likaisella sohvalla, joka on täynnä tupakan tumppeja ja likaisia vaatteita. Käyn läpi asunnon, ja sama näky tulee vastaan jokaisessa huoneessa. Sotkua, likaa ja tavaraa on joka paikassa. Terveystarkastaja katsoo jääkaappiin. Homeinen leipä ja kattila, jossa on jotain, mikä oli syötävää kuukausia sitten. Keskustelen miehen kanssa, mitä aion kirjoittaa pöytäkirjaan ja mitä tästä seuraa. Hän tuskin kuuntelee ja vastailee lyhyesti. Kaikesta huokuu häpeä ja välinpitämättömyys. Hän odottaa vain, että lähtisimme.

Omaisia auttamaan?

Kun kysyn, olisiko hänellä ketään, joka voisi auttaa, katse nousee hetkeksi ja mies aikoo ensin vastata jotain muuta, mutta vastaa sitten, että on poika, mutta ei me olla väleissä. Kirjahyllyssä avaamattomien laskujen ja tyhjien kaljatölkkien välissä on kuva, jossa nuori poika poseeraa hymyillen isänsä kanssa veneessä. Kuva on selvästi otettu joskus 80-luvun taitteessa, kun elämä vielä kantoi.

Keskustelen hetken muiden viranomaisten kanssa ulkona. Mies on alkoholisti, asuu yksin, poika asuu samassa kaupungissa, mutta ei halua olla tekemisissä. Miehen elämässä alkoi alamäki eron jälkeen. Tuttu tarina: työttömyys, avioero ja alkoholi. Näitä tarinoita on jokainen suomalainen kaupunki pullollaan. Keskustelemme hetken jatkosta ja miten edetä, että asunto saataisiin siivottua sellaiseksi, että voidaan puhua turvallisesta asumisesta. Keskustelu on lyhyt ja odotukset ovat matalalla. Kaikilla on kiire, seuraavat asiakkaat odottavat.

Syrjäytyneiden syrjintää?

Edellä kerrottu on yksi tyypillisimpiä näkyjä, mitä paloriskitarkastuksilla kohdataan. Kirjoitan tällä kertaa vähän pidemmän tekstin, ja aihekin on sellainen, joka ei ehkä kaikkia saa lukemaan loppuun, mutta aihe on juuri tästä syystä tärkeä. Aion puhua tässä blogissa siitä ihmisryhmästä, joka jää yleensä kaikkein muiden varjoon. Kyseinen ryhmä on syystä tai toisesta syrjäytyneet, varsinkin syrjäytyneet miehet. Tässä kohtaa on syytä tehdä ero pelastustoiminnan ja oman työni välille. Kun talo palaa, uhri saa aina avun, oli kyseessä kuka hyvänsä. Kun puhun syrjäytyneiden auttamisesta, puhun ennaltaehkäisevästä toiminnasta ja siitä, miten onnettomuuksia yritetään estää ennalta viestinnän tai viranomaistoiminnan keinoin.

Kun olen osallistunut alan sisällä käytävään keskusteluun tai viranomaisten välillä tapahtuvaan yhteistyöhön, olen havainnut, että kun toimia ja kampanjoita suunnitellaan, voidaan kohderyhmäksi nostaa vaikkapa ikäihmiset, lapset ja nuoret, maahanmuuttajat sekä liikunta- ja kehitysvammaiset. Vaikka edellä mainitut ovatkin tärkeitä ryhmiä, niin miksi poissaolollaan loistavat palokuolematilastojen kärkipaikkaa pitävät syrjäytyneet miehet.

Oma henkilökohtainen kokemukseni on kuitenkin, että mies kohtaa syrjäytyneenä paljon enemmän ennakkoluuloja ja ehkä jopa syrjintää. Viranomainen(kin) helposti tekee yleistyksiä ja kun kyseessä on nainen, osataan helpommin ajatella henkilöä enemmän uhrina kuin syyllisenä omaan ahdinkoonsa. Mielenterveysongelmista tai alkoholismista kärsivä mies koetaan enemmänkin uhkana kuin uhrina. Toki asiaan vaikuttaa myös henkilön oma käytös, joka erityisesti miesten kohdalla voidaan kokea uhkaavana.

Miehet johtavat palokuolematilastoja

Jos katsotaan esimerkiksi vuoden 2019 tilastoja, on miesten osuus palokuolemista huomattavan suuri (yhteensä 49 kuolemaa, joista 34 oli miehiä). Samat tilastot maalaavat muutenkin synkkää kuvaa: kuolemaan johtanut palo on yleisimmin lähtenyt savukkeesta, palo on tapahtunut asuintalossa ja 38 prosentissa näistä tapauksista asunnossa ei ole ollut palovaroitinta tai se ei ole toiminut. Samasta tilastosta näkyy myös, että 29 tapauksessa 49:stä uhrin toimintakyky on ollut onnettomuushetkellä alentunut. * Tässä tilastossa ovat mukana vain palokuolemat, eivät siis läheltä piti -tilanteet tai onnettomuudet. Jo pelkästään tämän tilaston perusteella suurin tarve puuttumiseen ja ennaltaehkäisevän työn kohdistamiseen pitäisi olla aika selvä. Mutta miksi näin ei ole?

*Tilastotiedot on saatu Pelastustoimen resurssi- ja onnettomuustilasto Prontosta

Syrjäytyneitä vaikeaa tavoittaa ennaltaehkäisevässä työssä

Itse omassa työssäni olen tehnyt havainnon, että alkoholisoitunut tai mielenterveysongelmista kärsivä ihminen (tilastojen ja omien kokemuksien perusteella useimmiten mies) ei syystä tai toisesta ole sellainen ryhmä, johon halutaan panostaa. Tällaiset ihmiset, jotka ovat jo itse tavalla tai toisella luovuttaneet, ovat erittäin vaikeita tavoittaa tai ylipäätään saada ymmärtämään, että oma tilanne on niin huono, että oman toiminnan seurauksena voi olla onnettomuus, josta voi aiheutua vakavia vammoja tai kuolema joko itselle tai muille.

Tietenkään pelkkä tilasto ei kerro koko totuutta. En siis sano, että vuonna 2019 kaikki paloissa kuolleet olisivat syrjäytyneitä.  Käytän kyseistä vuotta esimerkkinä, koska tiedot ovat helposti saatavilla. Tässä kirjoituksessa nojaan enemmän omiin kokemuksiini ja havaintoihin työssäni.

Kuva kirjahyllyssä

Syy miksi oikeastaan tähän aiheeseen tartuin, on aika henkilökohtainen. Olen käynyt useassa asunnossa, jollaisen alussa kuvailin. Osa on ollut huomattavasti pahemmassa kunnossa kuin kuvailtu, mutta ei ole tarvetta lähteä mässäilemään yksityiskohdilla. Yksi yhdistävä tekijä on erittäin yleinen näissä asunnoissa. Nimittäin tuo kuva kirjahyllyssä, joka on vähän niin kuin ankkuri parempiin aikoihin ja onnellisiin hetkiin. Aina noita kuvia katsellessani nousee väkisinkin mieleen, että joskus minä itse olen ollut tuollaisessa kuvassa kirjahyllyssä. Oma isäni on jo kuollut vuosia sitten.  Viimeiset viisi kuusi vuotta elämästään hän eli toisessa kaupungissa vailla mitään yhteyttä minuun. En pitänyt enää yhteyttä, koska en yksinkertaisesti jaksanut.  Hän oli alkoholisti ja viimeiset vuodet hänen elämässään ainut tukiverkko, mihin hän saattoi tukeutua, oli suurimmalta osaltaan viranomaisista koostuva.

Näin jälkikäteen itse isänä ja tätä nykyistä työtäni tekevänä miettii tahtomattaankin asioita ja omaakin historiaa hiukan toisessa valossa. Mitä jos itselle olisi käynyt elämässä niin suuri mullistus, että mielenterveys olisi järkkynyt? Entä jos asiat olisivat menneet toisin ja minä olisin se, joka odottaa palotarkastajan lähtevän, että pääsisin sulkeutumaan omaan yksinäiseen maailmaani, jossa ainut muisto hyvistä ajoista olisi kuva lapsista kirjahyllyssä?

Aihe on synkkä ja voi nostaa monella negatiivisia tunteita pintaan. Juuri siitäkin syystä koin, että siitä piti kirjoittaa. Aina ei voi jakaa vain onnistumisia ja tarinoita ”hyvistä” ihmisistä. Joskus on tartuttava siihen asiaan, mitä haluaisi välttää, koska se on oikein.

Näin isäinpäivän ollessa tulossa ehdottaisinkin, että jos sinun isäsi on elämässään siinä tilanteessa, että pelkkä asuminen on riski hänelle itselleen tai naapureille, niin aina voit tehdä paloriskiasunnosta ilmoituksen viranomaiselle. Joku käy katsomassa, että palovaroitin on toiminnassa ja asunto siinä kunnossa, että elämä on turvallista. Palotarkastajalla on myös velvollisuus tehdä asukkaasta asiaankuuluvat ilmoitukset muille viranomaisille, jos katsoo asukkaan tilanteen sellaista vaativan. Apua voi tarjota kenelle tahansa, jonka kokee sitä tarvitsevan. Tasapuolisesti.

Tällä kertaa blogia kirjoittaa palotarkastajamme Jarkko Jääskeläinen.

Terveisin, Jarkko

”Toimin palotarkastajana Varsinais-Suomen pelastuslaitoksella ja täytyy sanoa, että työ on erittäin mielenkiintoista ja vaihtelevaa. Saa tutustua joka päivä uusiin asioihin ja ihmisiin. Olen joskus puolipakolla pohjoisesta Turkuun siirtynyt savolainen. Harrastuksia olisi enemmän kuin aikaa niitä toteuttaa. Tärkeimpinä mainittakoon rintamamiestalon ikuisuusremontti, VPK-toiminta ja kaikenlainen eräjormailu. Lomalla monesti löytää itsensä jostain metsiköstä joko kahden lapseni kanssa tai itsekseen. Tee-se-itse-henkisyys vahvasti läsnä kaikessa tekemisessä. Pihassa onkin monenlaista keskeneräistä projektia ja ”melkein” valmista viritelmää.”